Sienimetsän pakolaiset

Taivas pimeni yllättäen synkistä pilvistä. Ukkonen jyrähteli uhkaavasti. Olin lapsuudenkodissani vanhempieni kanssa. Ilmassa oli jotain selittämätöntä. Ei pelkästään pelko siitä, että salama iskeytyisi sähkölaitteisiimme... vaan jotain muuta.

Kävin huoneen huoneelta läpi. Tarkistin ikkunoiden olevan tiukasti kiinni ja napsin sähköjohdot seinistä. Ainoastaan olohuoneeseen jäi astian-/ pyykinpesukone päälle. Ei sitä viitsinyt keskeyttää kesken ohjelman. Täytyi toivoa parasta, että myrsky menisi vain ohitse. Kävin tarkistamassa vielä takaoven olevan visusti lukossa.

Katselin kuuta olohuoneen ikkunasta. Siinä oli jotain outoa. Tavallisten kraaterien sijaan kuulla oli oikeasti kasvot. Erotin sen silmät, kulmaluut, nenän ja suun, joka hymyili irvistellen. Sen hiukset oli kiedottuna nutturalle päälaelle ja se käänteli kasvojaan tähtien tuikkeessa.
- Äiti? Näetkö sinä saman? Tule nyt katsomaan...
Seisoimme ikkunan luona ja tuijotimme. Kuu tuijotti takaisin. Jotain hämärää tässä illassa oli.

Myrsky lähestyi lähestymistään. Matalapaine tuntui huumaavan korvat. Oli vaikea hengittää ja nähdä. Pilvet olivat matalammalla kuin koskaan.
- Isä! Katso!
Pilvet lipuivat talomme ohitse viistäen maata. Ne tulivat makuuhuoneen ja eteisen seinistä lävitse tihkuttaen vettä kaikkialle. Istuimme kontillamme makuuhuoneessa pyyhkeiden ja lakanoiden keskellä valmiina ottamaan pilvet vastaan. Ne olivat kuin vetistä hattaraa. Kylmän pehmeitä hahtuvia. Niistä valui vettä enemmäin kuin uskoimmekaan. Yhdestä pienestäkin pilvestä oli kastelemaan kokonaisen lakanan. Suljimme ne tiukasti kankaiden sisälle ja rutistimme olemattomiin. Piti olla hyvin nopea ettei vettä pääsisi talon rakenteisiin, jonka kautta se saattaisi tehdä homevaurioita. Olin menossa jo hakemaan lisää pyyhkeitä, mutta myrsky teki loppuaan.

Tähtitaivaan sijasta taivas hälveni iltaruskoksi. Ei ollutkaan vielä niin pimeää kuin olisin uskonut. Vaaleanpunainen taivaanranta häämötti kaukana. Silloin muistin nähneeni läheisessä pikkumetsässä hahmon. Oliko se yhä siellä? Se oli seissyt lähellä jokea ja tuijottanut kaukaisuuteen. Mitä se edes teki siellä? Uskaltauduin kurkistamaan ikkunasta. Kyllä. Sinisiin haalareihin pukeutunut hahmo liikkui kohti taloamme. Hitto vieten! Olin unohtanut sammuttaa eteisen jalkalampun! Yritin kontata nopeasti eteiseen. Räpsin kuitenkin hermostuksissani vääriä valonkatkaisimia ja tein hyvin selväksi tuolle olennolle olevamme kotona...

Nainen avasi oven ja tervehti iloisesti. Kuinka typerältä oloni nyt tuntuikaan? Naapuri! Vanhempani tulivat eteiseen kuultuaan ääniä.
- Onko tämä paprika vai mikä? Löysin sen tuolta metsästä. Niitä on useita siellä. nainen piteli käsissään keltaista epämuodostunutta, hyvinkin paprikaa muistuttavaa kasvista kädessään. Siinä oli vieläpä vihreä kantaosa. En uskonut sen olevan paprika. Siinä oli jotakin outoa.
- Enpä tiedä... Ei se kyllä ihan siltä näytä. vastasin.
- Katsohan. Kyllä tätä pystyy syömään. nainen upotti peukalonsa kasvin kuoren sisään ja repäisi sen kyljen auki.
- Ei! Älä tee sitä! Mene ulos kuorimaan se! Älä! Älä! yritin vanhempieni kanssa saada naisen ymmärtämään, mitä hän oli tekemässä. Toisaalta emme itsekään tienneet, mitä odottaa. Pelkäsimme vain pahinta. Nainen yritti rauhoitella meitä eikä suostunut liikahtamaankaan. Toivoimme vain ettei kasvin sisältä pöllähtäisi mitään kamalaa.
- Täällä on tällaisia juttujakin sisällä. nainen riiputti kädessään yhtä kanamunan muotoista ohuessa tikussa riippuvaa siemenkodalta ja hedelmältä muistuttavaa juttua. - Näitä vissiinkin voi syödä. hän tuumasi.
- Älä! Heitä se menemään! Ennen kuin on myöhäistä!
Lopultakin nainen näytti ymmärtävän hätämme ja heitti oudon ruskean jutun pihallamme kasvavien vadelmapuskien joukkoon. Naisen lähdettyä suljin oven ja jäin tuijottamaan vadelmapuskiin.

Se alkoi nuokkuen nostaa kanamunan muotoista päätään paisuen isommaksi. Lopulta se oli pienen ilmapallon kokoinen keltainen kuultava pallero. Niitä ilmeistyi lisää pihallemme. Ja ne kasvoivat... kasvoivat... kasvoivat. Ne muuntuivat mustanharmaiksi vantteran koivunrungon paksuisiksi sieniksi, joiden pinta hilseili. Lähempänä valkeaa lakkia kasvoi kummallisia nypyköitä. Sienet peittivät pihamme alleen. Osa niistä kasvoi pareittain, osa yksistään. Ne olivat arviolta puolentoista metrin korkuisia, kunnes lopettivat huojumisensa ja muuttuivat täysin liikkumattomiksi. Se hetki tuntui kuin olisi odottanut hälytystä ennen pommikoneiden tuloa. Sitten yllättäen ne löhäyttivät ilmoille valtaisan itiöpilven yksi toisensa jälkeen.

Kissa! Missä se oli? Meillä oli sellainen, mutta se ei ollut sisällä! Uskaltauduin kiskittämään ovenraosta. Se jolkutti tulemaan. Hetki oli kuitenkin liian myöhään. Kissan turkki oli saastunut itiöistä. En silti hennonut jättää sitä ulos. Vaikka ovemme ja ikkunamme oli tiukasti suljettuja tiesin ettei se auttaisi mitään. Itiöt pääsivät tunkeutumaan pienimmästäkin raosta. Kissan muodonmuutos oli alkanut. Odotimme omaamme...



Ainoastaan emme tienneet, mitä tulevan piti...
Tätä kirjoittaessani huomasin vasta, että meille kaikille näytettiin jotain; äidille kuu, isälle pilvet ja minulle se outo ja epämuodostunut "paprika".

Sinisen hetken lapsi

Sen piti olla jonkinmoinen musiikkia sisältävä keikka jossain isossa puisessa salissa, mutta se peruttiin vähäisen yleisömäärän vuoksi. Sen sijaan yhtyeen solisti päätti järjestää keskelle salia tuolileikin. Luulin sen olevan sellainen 'musiikki loppuu, etsi itsellesi tuoli ennen kuin sen joku toinen vie'-leikki, mutta ei. Tuoleja oli ringissä, mutta keskellä oli neljä paria tuoleja selät vastakkain. Niille tuoleille otettiin vain neljä henkilöä istumaan selkänojien päälle. Pari tuolia oli vapaana eikä kukaan tuntunut innostuvan. Solisti alkoi määräämään henkilöitä mukaan. En voinut ymmärtää moista käskyttämistä. Olisi vain tempaissut ne pari tuolia hiitolaan siitä. Lopulta tuolit saatiin täyteen. Tästä piti alkaa piirileikki, mutta solistipa opettikin jonkinlaisen koreografian, jonka tuli alkaa keskeltä ja jatkua aaltona uloimmille penkeille. En jaksanut katsella vaan lähdin ystäväni kanssa ulos.

Kävelimme ja juttelimme. Jostain nurkan takaa koira säntäsi peräämme. Juoksimme hetken sitä karkuun. Olimme ylittäneet monta katua ja saavuimme varastorakennuksen pihalle. Sen seinät olivat keltaiset ja läheisen katulampun valo sai talon rapatun pinnan näyttämään lämpöiseltä. Pihalla pyöri ihmisiä. Tunsimme olomme turvattomaksi ja päätimme kääntyä takaisin. Kenties tuolileikki olisi jo loppunut.

Takanamme ei kuitenkaan ollut ne samat kadut, jotka juuri olimme ylittäneet. Yksi oli hämärä, kuun valaisema. Katulamput jatkuivat normaalina rivinä tuon kadun jälkeen. Päätimme kävellä tuon tien ylitse nopeammin. Otimme askeleen... Samassa tie levisi leviämistään eikä sen takana olleista katulampuista ollut enää jälkeäkään. Lumi ja kuu saivat kaiken hohtamaan sinisenä. Vanha puinen lato, peltoa, peltoa ja tie, joka oli puiden ympäröimä. Olimme ymmällämme... Läheltä pellon laitaa lähestyi se pieni poika, jonka koira oli hetki sitten ajanut meitä takaa. Mutta siinä oli jotain outoa. Poika kirkaisi korkealta, joka sai meidän veremme seisahtumaan. Hän lähti kiitämään meitä kohti. Pienet jalat kipittäen niin nopeasti kuin suinkin. Pienet kädet sivuilla huitoen. Siinä oli jotain luonnotonta. Mitä lähemmäksi poika pääsi sitä enemmän hän muuttui... koiraksi. Ystäväni tahtoi juosta. Yritin saada hänet pysymään paikoillaan ettei koira huomaisi meitä, mutta se oli myöhäistä. Ystäväni juoksi jo. Koira oli suoraan edessämme. Nousin ilmaan. Yritin potkia koiraa, mutta en halunnut satuttaa sitä. Koira jäi seisomaan eteemme tuijottaen metsään.


Se oli sellainen iso ja harmaa kippurahäntäinen husky tai sen sukulainen.

High 20

Meidät oli lukittu vanhaan vajaan, jonka katto oli osittain romahtanut. Harmaiden hirsien välistä olisi kissakin pystynyt luikahtamaan sisälle. Pystyisimme jonkun aikaa piileskelemään varjoissa, mutta viimeistään keskipäivällä kohtaisimme kuolemamme. Yritin tyynnytellä äitiäni. Muutama meistä joutui paniikkiin. Tärisivät, kiljuivat, itkivät... Aurinko alkoi nousta. Se tunki säteitään hirsien välistä kiiveten katolle. Paniikki levisi joukossamme. Olin ainoa rauhallinen. Kaivoin taskustani purkin: aurinkovoidetta. Käskin levittämään sitä iholle. Meidän tulisi kuitenkin päästä pois vajasta, mutta olisimme kuitenkin paremmin turvassa auringolta hyvän UV-suojakertoimen vuoksi. Typerät vampyyrit, kun eivät sitä tajunneet!


Tästä on aikaa jo vuosia. Uni herätti hilpeyttä herätessäni. Kuinka kukaan muu meistä ei ollut ymmärtänyt aurinkorasvan suojaa?

Nuudelikeittoa

Ainakin neljän auton jono jonkun vanhemman rouvan perässä. Yhdessä autossa olin minä. Silti kävelin tien laidalla katsellen tuota matelevaa jonoa. Kukaan ei uskaltautunut ohittamaan pientä tummanvihreää autoa. Siinä autossa, jossa olin ja silti en ollut oli joku ahdettuna takakonttiin. Se taisin olla minä, mutta silti olin istumassa takapenkillä ja silti minä kävelin tuossa tiellä...

Mutkan takana oli linja-auto pysäkillään. Vanhempi rouva aikoi ajaa tiensivuun päästäen muut ohitseen. Miksi hän ajautui vastaantulevien kaistalle? Bussi lähti pysäkiltä. Ei se ollutkaan enää bussi vaan perävaunullinen rekka. Se kiihdytti vauhtiaan. Nopeammaksi, nopeammaksi, nopeammaksi... Lähestyen tuon vanhan rouvan autoa voimalla.

Pieni tummanvihreä auto musertui rekan puskuriin. Metalli murtui pieniksi paloiksi ja siruiksi. Peilien ja lasien palat välkehtivät ilmassa. Ostokset lensivät räjähdyksen lailla ympäriinsä. Helisevä ja rutiseva ääni kaikkosi rekan moottorin jylinään. Repeytyneitä raajoja, lihan palasia ja punaista nestettä, jotka äkisti sotkeentuivat autosta irronneiden palasten joukkoon. Hetki oli hyvin nopeasti ohitse. Rekka jatkoi matkaansa. Kuski ei ollut huomannut mitään.

Autojono pysähtyi äkisti. Kaikki ihmiset olivat järkyttyneitä. Kukaan ei ymmärtänyt, mitä tulisi tehdä. Kukaan ei uskaltautunut liikahtaa. Seisoin ruohon peittämässä ojassa ja huusin soittamaan hätänumeroon. Ambulanssilla kestäisi 10-20 minuuttia tulla paikalle. Kukaan ei tahtonut seistä paikoillaan ja odottaa. Näky oli järkyttävä. Kuvottava.

- Näittekö te miten ne nuudelit lensi? joku uskaltautui sanomaan.


Tämän jälkeen koin tuon törmäyksen uudestaan. Toisesta kulmasta katsottuna. Ja näin nuudelien lentävän.. samoin vanhan rouvan irronneen pään, joka pyöri kauemmas ojaan. Heräsin kuin salaman iskusta.

Ensimmäinen

Seisoin vaalean sävyisessä huoneessa, jossa isäni istui sohvalla.
- Etkö sinä näe häntä? osoitin vaaleankultaista hahmoa huoneessa. Isäni katsoi osoittamaani suuntaan ja pudisti päätään vastaten: - En.
Kävelin lähemmäs hahmoa. Sen näki vain tietyssä kulmassa ja valossa. Siihen ei pystynyt katsomaan täysin suoraan. Liikkuessa lähemmäs tuli etsiä päällään ja katseellaan se tietty kulma, jossa se näkyi. Hetkittäin näin vain yläosan, toisinaan se muuttui tummaksi tahtoen kadota kokonaan näkyvistä. En antanut periksi.
- Tässä näin. pysähdyin. - Älähän lähde vielä. Käänny tänne päin. Tänne päin... tartuin hahmoa sen oikeasta käsivarresta kiinni vaatien sitä kääntymään. Näin sen nyt paremmin. Se ruumiillistui sitä mukaa, mitä enemmän pidin kiinni tahdostani nähdä se ja näyttää se isälleni. Hahmo oli kääntynyt suoraan minuun. Otin sen lämpöisen käden omaani ja puristin. Äiti! Hän hymyili. Hän näytti löytäneensä sen, mitä oli etsinyt: paikan, josta löytää rauha ja rakkaus. Syleilimme toisiamme. Vihdoinkin isänikin näki hänet.


Loppuun liittyi vielä jonkinlainen kesäinen mökki, jonka pihalle saapui ihmisiä autolla. Tunnistin erään tytön samaksi henkilöksi, johon äitini oli tutustunut aikoinaan. Isäni ja äitini olivat haihtuneet mökin huoneesta pois. Minun olisi kerrottava tuolle tytölle äitini poistumisesta. En vain tiennyt miten.

Being John Wayne

- Oletko sinä nähnyt miestäni?
- Ketä? Ai Johnia?
- Niin, John Waynea.
- Eivätkös he kaikki ole aika sairasta sakkia?
- Miten niin? Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?
- Olen kuullut niin. Koko suku on kuulemma ihan päästänsä vialla. Eikös se nyt aika paljon kerro, jos suvun jokaisen miehen nimi on John Wayne?

Täydessä tällingissä olevat naiset ohittavat poliisiauton. Erästä miestä yritetään saada mustan maijan takakonttiin ainakin viiden poliisin voimin.

- Tuokin tuossa. Katso nyt. He ovat kaikki sukua keskenään.

Vihreisiin verkkareihin pukeutunut kehitysvammainen mies yrittää elehtiä ja äännellä ettei ole tehnyt mitään väärin eikä halua poliisien kyytiin. Poliisit silmäilevät toisiaan ja aloittavat sanaharkan, joka kuulostaa kurlutukselta ja kaakatukselta. Yksi poliiseista juoksee pientä ympyrää polkupyörän rengas kädessään... pidellen sitä päänsä päällä.

Naiset jatkavat matkaansa...


Heillä kaikilla oli samanlaiset kasvot, eleet ja ilmeet. Ja he kaikki muistuttivat sitä Pikku Britannian pientä ja pyöreää näyttelijää. Jopa itse uni tuntui kameran liikkeeltä. Huomio kiinnittyi ensin tuohon niin vaikeasti vammautuneeseen henkilöön, joka tilanteessa oli omalla tavallaan hauska. Sitten tapahtui tuo käännekohta, jossa niin tavalliset ja viralliset henkilöt muuttuivatkin vielä vaikeampi selkoisiksi kuin tuo vihreisiin verkkareihin pukeutunut John. Mustaa huumoria suoraan aivojeni synkistä kolkista.

Nahka vasten nahkaa...

Tavallinen baari-ilta kavereiden kanssa. Istun pienen pyöreän pöydän äärellä ja juttelen kaverilleni, joka istuu toisella puolella sohvalla. Jotain syvällistä kaiketi, sillä juttua riittää kummallakin. Mieheni ilmestyy paikalle ja esittelen ystäväni. Ei ole kuulemma koskaan ennen nähnyt. Sanon kaverini olevan vikkelä kintuistaan. Mieheni hymähtää ja poistuu. Jatkamme keskusteluamme.

Olemme lähestyneet toisiamme koko keskustelun ajan tiedostamatta. Pyöreä pöytäkin on kadonnut. Hetki sitten olin nojautunut siihen käsilläni. Istumme sohvalla ja juttelemme, juttelemme, juttelemme... Tiedän, että lähellä on muitakin ystäviäni, mutta en ole suonut heille katsettakaan. Eivätkä he ole kaivanneet minuakaan. Olemme kasvot vastakkain ja keskustelemme edelleen. Pureskelemme toistemme huulia ja keskustelemme edelleen. Ainoa ajatus, joka hetkeksi pysäyttää ajan: "Jos mieheni näkisi tämän nyt, hän käsittäisi kaiken täysin väärin." Jatkamme keskustelua edelleen.

Peitto, viltti tai joku sen tapainen päällämme. Loikoilemme samaisella nahkaisella sohvalla. Yllättäen huomaan ettei minulla ole lainkaan vaatteita yllä... Musiikki pauhaa, ihmiset tanssivat, kaveriporukka jatkaa jutustelua vieressämme ja viuna virtaa.


Tämän omituisempia unia ei ole toistaiseksi aivolohkoihini suotu. Lisättäköön vielä, että tuossa ei tapahtunut mitään seksuaalista aktiviteettia. Pöytä ja vaatteet vain sattuivat katoamaan... jonnekin minne lie.

Lehmuskuja

Kesä, tuulessa huojuva niityn heinä ja aurinko. Sora oli painunut ajat sitten maahan tehden tiestä sellaisen ruskean, joka sateella saisi kuoppiinsa vettä, jota voisi loiskutella kumisaappailla pitkin piennarta.

Ystäväni tahtoi esitellä kotinsa, joka oli aika vast'ikään rakennettu kumpuilevalle niitylle. Tuolla niityllä olivat ennen lehmät ja lampaat laiduntaneet. Tiesin sen piikkilanka-aidasta. Nyt se maa oli kuitenkin osittain rakennettua eikä karjasta ollut tietoakaan. Heinä sai kasvaa koko kesän ilman, että pienet lampaan suut sitä haukkoisivat vatsaansa.

Ystäväni talossa ei ollut kuin kolme seinää. Se herätti jonkin sortin ihmetystä. Päivä oli kuitenkin kaunis ja aurinkoinen, joten mitäpä sitä neljännellä tekisikään. Huoneiden seinät ja kalusteet olivat barbin- ja mylittleponyn-pinkkiä sekoittuen taivaansiniseen hempeilyyn ja kristalleihin. Missään ei ollut puiden lehtiä tai muitakaan roskia, joita olisi tuulen luulleen kuljetelleen ympäriinsä. Tällä alueella ei ollut tietoa edes varkaista.

Olin kulkenut toiselle talolle, joka oli täynnä pieniä lapsia. Jostain löytyi keittiötä muistuttava huone, jossa oli meneillään jonkinlainen kilpailu. Osanottajien tuli tietää ruokalajit, joita lautasilla oli esillä. En tunnistanut outoa kalaa, joka kuulosti lausuttuna muksua tai moksua. Minut pakotettiin tuohon kilpailuun mukaan. Eräs ulkomaalaismies antoi vihjeitä, joista olisi pitänyt tietää tarjoiltavat viisi ruokalajia... "Talonpojan tekee mieli vaan milläs nieli, kun ei sitä ole?" Joku sanoi sen liittyvän valkeaan ja villaiseen. Se ei näyttänyt lampaan lihalta. Lampaankieli! Muita en tiennytkään, vaikka yksi niin tutulta näyttänyt annos sai mieleni kärvistelemään.

Jatkoin matkaani.

Ystäväni tahtoi näyttää minulle laiturin, jossa olisi jotain kivaa: veden päällä kelluvan pomppulinnan, jossa oli keskellä reikä. Reiästä ilmestyi silloin tällöin tekohain pää valmiina rouskuttamaan, mitä ikinä sen suuhun tippuisikaan. Kauempana oli muutama puinen laiva. Yksi niistä oli valkopurjeinen, jossa oli violetin lohikäärmeen kuva. Se laiva veisi minut pois täältä ja pääsisin lopulta kotiin. Myöhästyin... Toiset laivat menivät ihan toisaalle. En tahtonut Auberdineen, sillä joutuisin mutkittelemaan liiaksi. Oli parasta odottaa sitä uutta isoa laivaa, joka menisi uudelle mursujen saarelle. Ehkä. Lisäksi sain kylmiä väreitä Auberdinesta. En ymmärtänyt, kuinka joku pystyi asumaan siellä...

Käännyin takaisin. Pyöräni oli jossain, mutta avaimeni olivat kadonneet. Läheisen nurmikentän laidalla oli ihmisiä seuraamassa jotain kisailua. Yritin kysellä ihmisiltä, kuinka pääsisin Kalkaroksien talolle. Eräs pullonsilmälasinen, hapsutukkainen nainen kääntyi ympäri ja ohjeisti iloisesti, joskin kummallisesti.. "Mene suoraan tuolle lehmuskujalle. Siellä on valkoinen portti. Kävele siitä. Teiltä jäi se varmaan huomaamatta, jos tulitte pitempää reittiä. Ainiin.. Saat siellä paikkein buffin. Ei siitä kannata liioin välittää. Tiedät sitten, kun kuulet kilahduksen." Jatkoin matkaani naisen osoittamalle kujalle, jonka vieressä kasvoi lehmuksia. Valkea pieni portti aukesi nirahtaen ja aurinkoinen lempeä ilma katosi. Edessäni oli sään kuluttama tummapuinen rakennus, joka vartioi pihaa. Sen takana oli toinen saman värinen pienempi asuinrakennus.

Muutama pikkutyttö leikki edessäni. En tiennyt olivatko he tuon talon lapsia vai mistä tulleita. Menin lähemmäksi. Kuulin kilahduksen. Näin buffin vilkkuvan oikeassa yläkulmassa, silenced. Talosta astui nuhjuisiin vaatteisiin pukeutunut vaaleahiuksinen nainen. Hän latasi haulikkoaan. "Kuka siellä?!?!!!" Kerroin tahtovani pyöräni takaisin. Nainen ampui meihin päin. Luoti liukui ilmassa hitaasti lähemmäksi ja tuli suoraan erästä tyttöä kohti. En ehtinyt edes varoittaa. Tyttö vain väisti. Nainen latasi haulikkoa uudestaan. Tämä hetki oli paras häipymiselle.

Tahdoin pyöräni takaisin, mutta avaimet olivat yhä talossa. Olin kai jo käynyt siellä, mutta en löytänyt niitä. Muistan vain kaakelilattian ja saunan, jonka kuumuus levisi koko taloon. Lattialla oli oksennusta, joka kupli lähinnä saunan ovea. Sitä oli tipoittain pitkin lattiaa. Pienet vaippaikäiset ja sitä isommat lapset kirmasivat pitkin taloa. Oliko tämä muka Kalkaroksien talo? En tiennytkään hänen lapsikatraastaan.. saati vaimosta.

Seisoin taas tuolla tiellä lähellä nurmikenttää, jossa ihmiset kisailivat. Minun tuli mennä takaisin. En pääsisi muuten pois. Kävelin lehmuskujalle. Talo oli muuttunut täysin. Siinä ei ollut enää neljättä seinää, kuten kaverini talossa. Pysähdyin. Talo oli täynnä ihmisiä, mutta huomioni kiinnittyi vain yhteen mustapukuiseen henkilöön. Herranjumala! Viinilasi kädessäni puristui pirstaleiksi ja tipahti maahan. En tajunnutkaan Kalkaroksen olevan nooooin hot! Mitä nuo kaikki ihmiset tekivät hänen talossaan? Ja mitä ihmettä eräs toinen kaverini teki siellä? Muutamat karskin oloiset miehet nostivat kaverini käsivarsilleen ja lähtivät juoksujalkaa kuljettamaan häntä kohti nurmikenttää ja sen takana olevaa laituria. Mitä ihmettä he puuhasivat? Kaverini pääsi onneksi livahtamaan ihmisjoukon keskelle ja miehet hukkasivat hänet. He tulivat nyt kohti minua. Yritin antaa väärän suunnan heille: Lehmuskujalle. Täysin päinvastaiseen. Käännyin ja oletin kujan olevan yhä selkäni takana. Sitä ei ollut. Vanha soratie jatkui pitkälle eikä kujasta ollut tietoakaan... Kaverini kurkisti ihmisten joukosta. Pidä se pääsi nyt piilossa ettei nuo tajua! Yksi miehistä oli uskonut sanani, mutta pari muuta heistä epäili. "Ei se olis mitenkää ehtiny juosta meidän ohitte." Samassa mies katsahti ihmisjoukkoon huomaten kaverini. "Se on tuolla!". Ajatuksen voimalla yritin huutaa: JUOKSE!


Mielenkiintoista, että romanttiseen maalaismaisemaan täytyy tunkea mylittleponyjen ja barbien sisustusvinkkien ohella myös Severus Kalkarosta ja WoWia...

Angels of Fulfillment

Mies konttasi pitkin peltistä ilmastointikanavaa imurin varsi kädessään ja imuri perässään. Kenties hän kulki pienen poikansa perässä, joka oli lähtenyt hetki sitten. Miehen vaimo ja heidän tyttärensä olivat jääneet asuntoon. "Pidä kiirettä.."

Ne olivat tulleet ja vallanneet talon talolta. Epidemian syytä ei tiedetty. Ihmiset vain muuttuivat niiksi... Hiukset ohenivat ja tippuivat päästä. Iho muuntui mustanharmaaksi, sammakon tai käärmeen ihoa muistuttavaksi, joka oli osittain limainen. Hampaat tippuivat hiusten lailla joiltakin yksilöiltä. Kaikilla ne kuitenkin muuttuivat mustiksi kuin olisivat syöneet hiiliä.

Olin tietoinen hälytyksestä ja radiossa pauhaavista varoituksista. Ilmeisesti olin juuri lähdössä kodistani, kun ne tulivat laumana ovesta sisälle vallaten olo- ja makuuhuoneeni. Lima norui niiden avonaisten huulten välissä. Ne tuntuivat haistelevan ilmaa suunsa kautta. Heillä ei ollut enää vaatteita. Kaikki se ihmismäisyys, joka heissä joskus oli ollut, oli poissa. Ne kokoontuivat yhdeksi läjäksi nauttimaan lihoistaan. Yritin olla niin hiljaa kuin suinkin. En tahtonut heidän huomaavan minua. Ei nyt.

Ostoskeskukseen oli tehty turva-alue, jota ympäröi jonkinlainen sinertävä kupla. Se piti nuo zombiet poissa. Ne saivat rellestää kaupungissaan niin paljon kuin tahtoivat. Ja niin kauan kuin pystyivät. Aika kului...

Ilmoituksen mukaan epidemia oli ohitse. Kerroin alueesta vastanneelle miehelle lähteväni mieheni kanssa takaisin kotiin. Mies hymyili omituisesti. "Ai niinkö..?" Nyökkäsin. Otin pussini ja kassini mukaan. Lähdin.

Kotonani sain huokaista vihdoin helpotuksesta. Mitä ikinä se olikaan ollut ja mistä se oli tullut niin se oli nyt lopullisesti poissa. Eteisestä kuului ääniä...

Ovensuusta kurkisti harmaanmusta limanahkainen zombie, joka haisteli avoinaisella suullaan ilmaa. Sen suu oli täynnä pikimustia hampaita.


Yksikään zombie ei syönyt ihmislihaa. Ne halusivat vain yhtyä meihin. Herätessäni ymmärsin hampaiden merkityksen; mitä mustemmat sitä kiimaisempi...

Tervatun talon sielut

Kaupunkiin oli saapunut tivoli. Se piti lippuluukkunsa auki vuorokauden ympäri. Ihastelin suuren maailmanpyörän ja pienenpien telttojen lämpöisen kellertäviä valoja illan hämärässä. Ja se musiikki, joka kuului pienestä karusellista, jossa puiset kauniiksi maalatut hevoset ratsastivat ympäri kerta toisensa jälkeen. Niissä kaikissa oli jotain lohdullista.

Osa ihmisistä oli majoittunut telttoihinsa pitkin poikin metsää. Osa oli kasaamassa omia pienempiä palkintokojujaan soraisille autoparkeille, jotka olivat koivikkojen keskellä. Muistan pienen käsinukketeatterin. Keltaista ja punaista. Pienet punaiset verhot lasin takana. Tausta, joka oli taivaansinen. Pieniä kellertäviä lamppuja. Väsyneitä katseita tummapukuisilta ihmisiltä, jotka olivat koko yönsä kasanneet tavaroitaan valmiiksi päivää varten. Eräs nainen lakaisi soraa sileämmäksi. Kai siihenkin oli tulossa jotain.

Aamu sarasti puiden takana. Jatkoin kulkuani eteenpäin kohti museoaluetta, jonne olin jättänyt tavarani. Yllätyksekseni osa ihmisistä oli alkanut rakentaa uutta hirsimökkiä. Se tervattiin mustaksi. Joku kielsi minua koskemasta mihinkään ennen kuin terva olisi täysin kuivunut. Pakkohan sitä oli sormella tökkäistä... eikä se ollut vielä kuivunut.

Olimme kaikki yllättäen tuon tervatun mökin sisällä. Vankeina siinä mielessä, että terva ei edelleenkään ollut kuivunut ja ainut reitti, josta pääsi varovaisesti kulkemaan oli avoin ikkuna. Sitäkään ei saanut käyttää kuin hätätapauksessa. Niinpä istuimme noiden tummien seinien sisässä ja odotimme kuivumista. PMMP:n Mira ja Paula olivat kaverini ohella ainoat, jotka tunnistin niistä muista ihmisistä. Meitä oli noin kymmenisen henkilöä, jotka olivat uupuneita odottamiseen. Mökissä ei ollut mitään tekemistä eikä siellä ollut pitkän "pöydän" lisäksi mitään huonekaluja.

Kai jossain vaiheessa oli tullut yö, sillä olimme kaikki sulloutuneita makuupusseihin ja mökissä oli hiljaista. Olimme änkeytyneet samaan makuupussiin kaverini kanssa. Nukuimme kovan "pöydän" päällä. Moni muukin makasi saman laudan päällä. Luultavasti "pöytä" oli kyhätty rakentamista varten ja oli jätetty paikoilleen silkasta laiskuudesta.

Heräsin aamulla naisen ääneen, joka selvästi nuhteli jotakuta. Kaverini äiti ei ollut pitänyt siitä, että olimme nukkuneet samassa makuupussissa.

Olin edelleen mökin vankina. En tiedä, miksi en poistunut. Johtuiko se auringosta, joka porotti täydeltä taivaalta vai oliko syynä jonkin muu? Kaverini oli ikkunan toisella puolella muiden ystäviensä kanssa. Hänen äitinsä lateli yhä nuhtelevaan sävyyn ehtoja, jolloin tulla mökille takaisin.


Minä jähmetyin paikoilleni.

Zip of a Chicken

Portaita alas pimeään huoneeseen. Ihmisiä, heidän puheensa, lasien kilinät. Hämärässä aavemaisesti hohtava valkea lakana oli ripustettu seinälle. Lukikohan siinä Tervemenoa vai Tervetuloa? Serpentiiniä ja ilmapalloja. Musiikkia, hypnoottinen peilipallo DJn pöydän vieressä. Luulin kekkereiden olevan minulle, koska olin juuri palannut takaisin pitkältä matkalta. Ne olivatkin jollekin toiselle tytölle, joka oli lähdössä jonnekin. Onneksi en ehtinyt kiittää ketään. Viimeiset valot sammutettiin, sillä hän oli tulossa. Seisoin etumaisten joukossa valmiina kiljumaan Yllätystä. Joku tökki selkääni sormellaan. Erotin vain sanat "Grilli... siirrä... vetoketju..". En ymmärtänyt ennen kuin eräs poika meni edessäni olevan grillin luo siirtelemään maailman herkullisimman näköisiä kanan rintapaloja lautaselle.


Vetoketjusta ei ole hajuakaan...

Apinanraivolla

Aamuyön sarastuksessa kuljin paljain jaloin kohti mummoni taloa. Olin jonkun kanssa ja hän kulki edelläni. Kylmyys kangisti ruumiini ja sora tarttui jalkapohjiin. Olin täysin alaston. Tahdoin lainata mummoltani vaatteita, jotta pääsisin kotiin ilman tuijottavia katseita. Kanssamatkustajani pysähtyi puisen portin kohdalle ja osoitti eteenpäin katsoen minua. Jatkoin matkaani ja toivoin mummoni olevan jo hereillä.
Värjöttelin koivun vierellä. Mummoni oli jo herännyt. Olin juuri lähtemässä kohti ovea, kun kuulin tieltä lähestyvän auton ääntä. Kiipesin pikaisesti koivun lehdettömien oksien suojaan. Punainen lava-auto pysähtyi pihalle. Se oli se suvun hulluin mies, joka kiusasi kaikkia pieniä tyttöjä riettaisuuksilla. Hän oli nähnyt minut. Kiipesin ylemmäs.
Siitä syntyi outoa hässäkkää, sillä mummoni oli juuri tullut ulos nähdessään lähestyneen auton. Hän jutteli hetken miehen kanssa. Hetken kuluttua tuo mies tuli puun alle huutelemaan rivoja riisuen samalla vaatteensa kokonaan. Olin peloissani ja yritin kiivetä yhä ylemmäs etsien turvaa puun oksista. Huusin ja kiljuin. Miehen eläimellinen kiihko raivosi hänen silmissään, hiuksissaan, parrassaan, karvaisessa rintakehässään ja käsissä, jotka haroivat ilmaa ympärillään. Hänen rintakehänsä haukkoi ilmaa niin ettei sitä tuntunut riittävän enää minulle. Minua pyörrytti. Hänen kalunsa oli kuin iso sapeli, jolla hän tahtoi halkaista minut kahtia, repiä, raadella ja syödä lihani, juoda vereni. Hänen kaikki lihaksensa ponnistelivat kaikella voimallaan, jotta hän pääsisi kiipeämään luokseni. Onneksi hän ei osannut kiivetä pätkääkään...

Onneksi häntä ei ole olemassa. Onneksi hän ei koskaan oppinut kiipeämään puihin.
En tiedä tarkalleen, miksi olin alasti. Hatara muistikuva siitä, että vaatteeni repeytyivät metsässä kierrellessäni, koska olin muuttunut joksikin toiseksi.

Sweepers

Istuin olohuoneessa. Ulko-ovi kävi ja sisään asteli kolme miestä. He näyttivät kaksi metrisiltä variksenpelättimiltä risaisissa pitkissä mustissa takeissaan. Heillä oli mustat housut, mustat kynsikkäät ja mustat silinterihatut. Pitkien sotkuisten mustien hiusten joukossa oli olkia. Niitä pursusi takin altakin. Heidän kasvonsa olivat hämärän peitossa. He puhuivat kieltä, josta en saanut sanaakaan selvää. Heissä oli jotain luonnotonta pituutensa lisäksi. He olivat ihmisiä, mutta eivät kuitenkaan. Kuin korppeja.
He olivat menneet ulos ja yrittivät kiivetä katolle. Ei tikkaita pitkin vaan köyden avulla. Yksi heitti sitä katolle ja toinen yritti ottaa kiinni. En ymmärtänyt, miksi kaikki piti tehdä niin vaikeasti.

Hippogryphe

Ne kaartelivat taivaalla noin seitsemän tai kymmenen parvena etsien paikkaa, jossa levähtää. Ties kuinka kauan ne olivat lentäneet ja mistä lie tulleet... Luulin niiden olevan joutsenia laulusta päätellen. Sitten näin ne... Ne olivat pienen ponin kokoisia lintuja, joilla oli aurinkokurjen otsatöyhtö ja metson pää, jonka sulat kiiltelivät sinisinä ja vihreinä. Laskeutuessaan ne levittivät pitkät pyrstösulkansa kehäksi - riikinkukon sulat. Suurimmaksi osaksi niiden selkää ja siipiä peittivät kultaiset höyhenet ja sulat. Ainoa, joilla ne poikkesivat toisistaan olivat yksilölliset värit; punaiset, siniset tai vihreät höyhenet pitkällä kaulalla ja rinnassa.
Laskeuduttuaan naapurin isommalle takapihalle ne alkoivat pyöriskellen etsiä maasta ruokaa. Ainoa ääni oli siipien kahina. Ne eivät kulkeneet samalla tavoin kuin muut linnut. Näytti siltä kuin niillä olisi ennemminkin ollut neljä jalkaa kahden sijasta.
Ryntäsin sisään hakemaan kameraa huoneestani. Olin lapsuudenkodissani. Mieheni ei tiennyt, missä se oli. Iski paniikki. Minun täytyisi saada kuva. Edes yksi! Isä makoili sohvalla ja äiti kulki takan viertä viltti harteillaan. He näyttivät väsyneiltä, juuri heränneiltä. Yritin saada heidät uskomaan, mitä olin nähnyt. Äiti ei jaksanut kiinnostua. Isä yritti kurkkia ikkunasta, mutta ei näyttänyt ymmärtävän ettei niitä siitä ikkunasta näkisi millään.
Löysin kamerani, mutta liian myöhään. Päästessäni ulos linnut kaartelivat jo taivaalla. Olin surullinen. Pieni lapsi isänsä kanssa oli yrittänyt päästä kosketusetäisyydelle. Olin vihainen. Kuinka he eivät ymmärtäneet noiden lintujen tarvitsevan lepoa, jotta ne jaksaisivat lentää jälleen? Linnut päästivät haikean laulun ilmoille ja katosivat metsän puiden taakse.
Maassa oli jotain vaaleaa, joka kimalteli valossa. Lähemmäs päästyäni huomasin sen olevan nainen. Hänen vaatteensa oli tehty silkistä ja organzasta. Vaaleita sävyjä; kellertävää, vaaleanpunaista ja valkoista. Hän oli hyvin siro ja hiuksiltaan tumma, piirteet olivat aasialaiset. Jostain syystä tiesin hänen olleen yksi noista linnuista. Hän ei ollut vain jaksanut pidemmälle. En tiennyt, kuinka korkealta hän oli tippunut, mutta hän näytti hyvin huonokuntoiselta. Hän puhui jotain japaniksi, josta ymmärsin vain osan. Miehenikään ei ymmärtänyt kaikkea. Kannattelin naista harteista ja yritin kuulla viimeiset kuiskaukset hänen huuliltaan.
- Suru...
Hän tahtoi kostomurhan.

En vain tiennyt kuka minun tulisi tappaa.

Failure!

Blood Ball kierähti täyteen vauhtiinsa. Kerrankin pukuni oli ollut hyvissä ajoin valmis! Tuntui ihanan stressittömältä ja kaikki näytti sujuvan kuin unelma. Ihmisiä riitti jonoksi asti.
Ulkona oli pimeää ja kurkeimme Heidin kanssa ikkunasta. Joku outo farkkusankari seisoi jonossa hyvin tukevassa humalassa. Kumpikaan meistä ei tuntenut häntä. Ajattelimme kuitenkin päästää hänet sisälle ja katsoa osaisiko hän käyttäytyä kunnolla.
Seisoin kynttilöiden valaisemassa salissa. Kaikki istuivat jo paikoillaan. Ilmapiiri täyttyi leppoisasta puheensorinasta ja naurusta. Toivotin kaikki tervetulleiksi ja selitin pukukilpailun äänestyssääntöjä. Samainen nuhjaantuneisiin farkkuihin pukeutunut mies hoippui puoleeni ja soperteli jotain Heidistä korvaani. Halusi kuulemma äänestää häntä. Mikäs siinä. Selitin mihin lappunsa laittaa.
Myöhemmin juttelin Heidin kanssa samaisessa salissa. Kauhukseni huomasin jättäneeni ensimmäisen kilpailun kaikki tavarat kotiini. En voisi mitenkään pitää sitä.. Mahasta kouraisi ja tuskanhiki yltyi. Pyysin Heidiä pitämään kilpailunsa ensin. Silti minulla ei olisi paljoa aikaa hakea tavaroita. Petrikään ei suostunut heittämään minua enkä kävelemäänkään lähtisi. En tiedä miksen voinut itse ajaa autolla. Olinko vain liian hermostunut ja jännittynyt? Sitten huomasin jättäneeni kaikki pukukilpailunkin palkinnot kotiini...

Ei! Ei! Eeeeeeiii!

Synninpäästö

Mies oli saapunut kirkkoon, sillä hän halusi keskustella mieltä painavista asioistaan. Näin huoneen vain yhdeltä kantilta. Seinät oli tehty harmaasta kivestä, samoin lattia. Penkit olivat tavallisia puisia ja huonetta ympäröi sininen hetki. Seinillä ei ollut jumalkuvia vaan syviä tasoja, joilla lepäsivät vaaleat kiviset arkut. Mies keskusteli papin kanssa jossakin näkökenttäni laitamilla. Katsoin portaisiin, jotka kohosivat kohti tasannetta, jossa n.5 metrin mittainen pyöreä, kalkittu paasi seisoi. Olin nähnyt aikaisemmin toisen papin rukoilevan sen vierellä. Katosta lankesi kultaista valoa tuon paaden ympärille. Sen kyljessä oli reikä, jonka ympärystä oli kuin sokerivedellä siunattua. Pappi yritti vakuuttaa miehelle tuon paaden tuovan helpotuksen. Hän vei miehen sen vierelle ja itse katosi ovesta paaden sisälle samalla, kun kertoi menetelmää: - Työnnä kalusi siitä reiästä sisään ja seiso hiljaa. Syntisi ovat siten poispyyhittyjä ja tunnet olosi hyvin helpottuneeksi.
Mies ei suostunut vaan juoksi paaden takana olevia portaita pitkin ulos.
Olin luullut, että heillä olisi paaden sisällä joitakin naisia, läheisestä nunnaluostarista haettuja tai jostain muualta, mutta ei. Yksi papeista oli saanut kontollensa tuon tehtävän, joka kakistellen joutui nieleskelemään pyhät siemenet...

Se ei muuten ollut sokerivesiroisketta...

Jabbatar

Yritin saada serkkuuni yhteyttä puhelimitse. Sieltä kuitenkin vastasi joku toinen mies, joka yritti näytellä olevansa serkkuni. Takana oli jokin salajuoni. Soitin vielä kerran ja esitin olevani joku muu. Pitelin nenästäni kiinni kuulostaakseni mahdollisimman erilaiselta. Sihteeri vastasi ja puhuin hänen kanssaan pitkään. Yllättäen huoneeseeni tupsahti tuo lyllertävä blondikas sihteeri ja hän rojahti sohvalleni. Tartuin hänen rintoihinsa jne.

Siinä kohtaa uni meni niin härskiksi, että oli pakko herätä. Hjyij!

Maissilasten paluu

Se alkoi bussiajeluista Britteinsaarten tapaisilta aavoilta niityiltä, joiden pitkä ruoho aaltoili tuulen käsittelyssä. Muistan vain pätkiä sieltä täältä, kuten sen miehen joka hurjasteli formula-autollaan pitkin noita soraisia teitä päätyen lopulta pienelle hiekkaiselle saarelle, jossa suuren suuri skorpioni pisti miehen lemmikkikrokotiilia töppöseen niin, että se turposi valtavaksi.

Liekö he olivat yksityisetsiviä, sillä naisen parina toiminut mies oli lähtenyt jonnekin toisaalle kuulustelemaan jotakuta. Nainen oli jäänyt koululle lasten kanssa. He istuivat koulun pienessä salissa, jossa oli pikkuruinen esiintymislava. Lapset tuijottivat naista ja kuiskivat kikatellen omiaan. Naisella ei ollut heille mitään sanottavaa, kunhan istui ja katseli vahtien. Naisen kännykkä soi. Hän vastasi siihen ja kuunteli parinsa ohjeita.
- Lapset tietävät kaiken. Lähde sieltä heti! Piiloudu!
Mies oli selvästi hätääntynyt.
Nainen nousi ja otti askeleen kohti esiintymislavaa. Lapset tuijottivat häntä. Nainen haparoi lavaa peittäviä punaisia samettiverhoja, jotka olivat ajankuluessa nuhjaantuneet. Lapset nousivat tuoleiltaan ja olivat valmiita syöksymään tuon naisen kimppuun. Hän pääsi lopulta verhojen taakse, mutta ei nähnyt pakoreittiä. Yksi ovi johti lavan takana oleviin pukuhuoneisiin, joista ehkä pääsisi ulos. Hän ei uskaltanut ottaa riskiä. Ainoa keino päästä noita viheliäisiä pieniä lapsia karkuun oli piiloutua. Nainen kiipesi katonrajassa roikkuville valokiskoille. Lapset juoksivat alapuolelta kohti pukuhuoneita. Hän oli ehkä onnistunut. Yksi tytöistä nosti katseensa kohti naista ja illisti. Nainen yritti viittoa tätä olemaan hiljaa, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Pari lasta kiipesi jo kohti häntä. He tulisivat repimään hänet pienillä kynsillään ja hampaillaan kuoliaaksi ellei hän pääsisi karkuun...

Vaan, mitä olikaan tapahtunut tätä ennen..?

Sulo goes rogue

Sulosävel, tuo minun alter egoni WoWin maailmassa käveli kohti merirosvojen hylkäämää tummapuista laivaa. Hänellä oli mukanaan joku toinenkin, jokin pienempi, joka otti osaa taisteluun käskettäessä. Toisin kuin WoWin ihmeellisessä maailmassa, tässä Sulosävel ei ollut druidi vaan rogue, tosin huonon puoleinen, koska hänellä ei ollut tarpeeksi kykyjä edes täydelliseen hiipimiseen! Yritin ohjata häntä nuolinäppäimillä, joka oli tuskaista. Ainoa druidimaisuus, joka hänestä oli jäljellä oli hänen kissamuotonsa, joka liikkui sulavasti. Ainakin siihen asti, että he (tuo pieni minioni ja Sulosävel itse) tippuivat laivan keskellä olleesta reiästä ruumaan.

Se oli puolillaan vettä ja sitäkin enemmän täynnä vihuja. Kaksi isompaa pikkupomoa ja itse isompi sekä niiden lisäksi varpaita napsivia pienempiä otuksia. Ainoa tie oli vain juosta ulos ruuman kyljessä olevasta reiästä ulos ja toivoa etteivät nuo 10-20 vihua tule perästä. Ulkona odotti kuitenkin n. 5 lintumaista olentoa, arakkoat... Patrolli, joka ei päästänyt vähällä. Minioni oli kuollut enkä saanut sitä takaisin. Pääsin kuitenkin itse karkuun.

Jostain syystä tahdoin koettaa uudestaan. Tällä kertaa kissantassuillani hiipien. Tiputtauduin varovasti ruumaan ja aloitin taiston. Kunnon mättöä ja pienimmät vihut saivat lennellä pitkin seiniä. Kaksi isompaa oli vihreitä lohikäärmeitä, jotka iskivät munankuoren suojasta. Toinen tuli jättää henkiin ja ottaa välissä isompi bossi. Se oli kaunis. Sen suomut loimusivat punaisina ja kultaisina, kun se kiemurteli esiin munankuorestaan. Sen viiksikarvat kiemurtelivat ilmassa ja kalloa ympäröivä harja värähteli vihasta. Se syöksi tulta ja repi valtavilla kynsillään. Silti iätön lohikäärme sai väistyä tieltäni. Viimeinen vihreä lohikäärmekin antoi periksi. Se rojahti maahan. Kiviselle alttarille, iättömän lohikäärmeen taakse, ilmeistyi nuori nainen. Hän olikin ollut toinen noista vihreistä lohikäärmeistä, jotka hupaisella tavalla muistuttivat sitä Pikku Kakkosen muovailuvahaloharia. Taika oli rauennut, mutta tehtävä ei ollut vielä päätöksessään. Huoneen pöydillä oli koruja, rahaa, jalokiviä ja muita arvoesineitä. Minun tuli valita niistä oikeat, jotka antaisin tuolle ylhäiselle nuorelle naiselle, jotta hän olisi lopultakin vapaa. Kyse oli vain kaula- ja korvakoruista sekä tiarasta. En voinut kuitenkaan vastustaa muita esineitä ja tungin niitä taskuihini. Eräs kaulakoru jäi mieleeni... Se oli neliskulmainen, kyhätty hopealangasta verkkomaiseksi, jonka jokaisessa pienessä "ikkunassa" oli killumassa pala kimaltavaa lasia. Hintalapussa luki "Kyynel - 39g". Koska arvotavaroiden varastelu kesti kauan enkä ollut edes miettinyt, mitä tuolle ylhäiselle antaisin hän muuttui takaisin lohikäärmeeksi. Jouduin tappamaan sen uudestaan. Tällä kertaa nainen tuli luokseni ja annoin hänelle kauneimman 3-rivisen helmikaulakorun. Hän hymyili. Yritin etsiä kaiken tavaran joukosta sopivia korvakoruja. Samalla mukaani tarttui lukuisia sormuksia. Hän lähestyi minua hymyillen ja kietoutui kaulaani. Kiehnäystä ja pyörimistä lattialla, joka oli kylmä ja kivinen. Hän antoi minulle kuitenkin lämpöä.

Hmmh..

Tauti

Tyypilliseen mustaan papinkaapuun sonnustautunut musta mies oli saanut käteensä lihansyöjäbakteerin. Se teki tuhoa nopeasti ja jälki oli ilkeää. Kämmen näytti kuplivalta punaiselta mössöltä. Se kuitenkin parani yllättäen, mutta tapaus ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi. Toinenkin mies oli saanut tuon tappavan taudin. Tällä kertaa se oli nopeampi ja tuhoisampi. Mies istui valkoisen pöydän takana. Kyseessä oli jonkinlainen istunto. Kenties oikeudenkäynti, jossa mies toimi luultavasti lakimiehenä. Hänen vatsaansa sattui. Tauti söi hänen sisäelimiään.

Oli kulunut joitakin päiviä altistumisesta ja istunto jatkui. Mies ei kuitenkaan voinut paljastaa kuolemantautiaan, koska häntä olisi pelätty. Hän tahtoi olla siinä huoneessa, siinä tehtävässä loppuun asti jostain syystä. Huoneessa oli muitakin, mutta he kaikki olivat näkökenttäni rajamailla. Saatoin vain kuulla heidät. Kuvakulma vaihtui pöydän alle ja näin, kuinka hänen valkea kauluspaitansa kostui vatsan kohdalta lihasnesteistä, joka värjäytyi osin punaiseksi verestä. Hänen paitansa oli napitettu kiinni, mutta näin silti sen lävitse. Hänen ihonsa ja sisäelimensä olivat sotkeutuneet kaikki yhdeksi velliksi. Tuolloin huoneeseen astui tuo samainen kylän tunnettu saarnamies, jolla oli tutun kaapunsa lisäksi musta knalli. Hän käveli miehen luo ja kumartui tämän puoleen. Lakimies ojensi kätensä, jota peitti punainen kupliva lihaseos. Pappi kaivoi taskustaan pienen sinertävän lapun ja laittoi sen lähes kuolleen lakimiehen käteen. Siinä luki: HERRA PELASTAA.

Tämän jälkeen seurasi lyhyt omituinen episodi kerrostalon kattotasanteella, jossa lakimies retkotti selällään papin kyyristellessä hänen yläpuolellaan. Hämähäkki- ja Teräsmiestä muistuttava mies loikki läheisten kerrostalojen kattojen kautta apuun samaan aikaan, kun minä leijailin yhä korkeammalle kohti heräämistäni.


Valitettavasti Herra ei ehtinyt pelastaa...

Lihansyöjä

Kiilaperäinen ampiainen tunkeutui poskeeni syömänsä reiän kautta. Sain kaksin sormin puristettua sen miltei liikkumattomaksi. Tunsin sen yhä jäytävän lihaani. Sen perä ja pistin törröttivät kiemurrellen. Se oli saatava ulos!

Heräsin siihen, kun kissat yrittivät saada seinältä inhottavaa hämähäkkiä kiinni.

(Syyskuu 2007)

Taivaaseen eksynyt

Keskellä merta oli pienen pieni pläntti kultaista hiekkaa ja tikapuut, jotka näyttivät seisovan pelkän ilman varassa. Tarkemmin katseltuna ne nojasivat vasten pientä taivaaseen leikattua luukkua vasten. Näytti kuin Philip Pullmanin Universumien Tomu-trilogia olisi tullut eläväksi tässä paikassa. Muutama mies kiipesi tikkaita pitkin tulematta takaisin. Minua kiehtoi nähdä mitä luukun toisella puolella olisi, mutta vielä ei ollut minun aikani. Se tulisi vasta huomenna, kun joutuisin vankilaan. En tiennyt tarkkaan miksi, mutta minulle oli osoitettu kirje vankilaan määräämisestä. Kenties olin kieltäytynyt siviilipalveluksesta.

Yllättäen olinkin vankilassa samaisena päivänä. Olin tullut jonkun muun kanssa, joka sai paikan viereisestä sellistä. Himmeä auringonvalo valaisi loisteputkien ohella sementinharmaata kalteroitua huonetta. Nurkassa lojui koinsyömä, moneen kertaan hietty ja nuhjattu hetekka. Lähellä kaltereita oli erittäin likainen wc-pönttö, joka oli ollut joskus valkoinen. Ylläni oli harmaa paita ja housut. Rintataskun kohdalle oli ommeltu numeroni. En kuulunut tänne vielä. Papereissa ei lukenut päivämäärää vaan se, että minun tuli olla täällä vasta huomenna. Valitin. Pääsin vapaaksi.

Pääsin meren ympäröimälle saarelle, jossa tikapuut odottivat minua. Tällä kertaa pystyin kiipeämään. Odotin näkeväni jotain erikoista. En tiedä mitä, mutta kuitenkin jotain. Salaisuuden, joka paljastaisi jotain. Kurkistin luukusta toiselle puolelle. Taivas avautui yhtä sinisenä kuin ennenkin. Samat poutapilven hattarat lepäsivät täälläkin. Ei mitään uutta. Olin hieman pettynyt. Laskeuduin alas. Tumma mies kiipesi minun jälkeeni. Hän työnsi päänsä toiselle puolelle ja katsahti pian minuun. Hän pyysi minua pitämään tikkaista ja luukusta huolta. Toisella puolella oli mies, jonka hän hakisi. Olin tyrmistynyt, sillä äskettäin en ollut nähnyt mitään pilvien lisäksi. Nousin tikkaille ja kurkistin uudestaan. Todellakin siellä oli mies! Hän näytti eksyneeltä, epätoivoiselta ja väsyneeltä istuessaan pilvellä. Kuinka huojentuneelta tuo toinen mies näyttikään nyt huomatessaan tumman miehen lähestyvän häntä. Pääsimme kaikki kolme alas tuolle pienelle hiekkapläntille, jossa uusi tuttavuus kertoi, kuinka kiitollinen hän olikaan meille. Hän oli eksynyt eräänä päivänä taivaaseen eikä ollut enää löytänyt takaisin luukulle, koska sitä oli ollut vaikea huomata tuolta ylhäältä käsin. Onneksi meillä oli tikapuut merkkinä tuosta luukusta, jonka reunat katosivat kummallisesti ympäröivään maailmaan.

(elokuu 2006)

Famous Face

Peilistä minua tuijottivat takaisin Britney Spearsin kasvot, joita kehystivät vaaleanruskeat paksut ja laineikkaat hiukset. Olin lapsuudenkodissani ja bimboilin pitkin taloa pikkuruisessa hameessa ja topissa. Ihan vain siksi, että olin Britneyn kaksoisolento ellen jopa itse hän. Kikatin tyhjyydelle, kipitin keittiössä ja kurkin ikkunoista ulos etsien paparazzeja. Joku oli pihallamme. En nähnyt selvästi kuka. Kodinhoitohuoneesta kuului ääniä. Siellä oli jotain outoa, jota en hahmottanut. Jotain pahaa. Henkimaailman asioita? Äitini puhui minulle jotakin. Ulko-ovelta kuului rymistystä ja huutoja. Mieheni (jolla oli tummat pitkät hiukset ja valkoinen kauluspaita niin kuin joskus teinivuosina) halusi kiivaasti sisälle, sillä jokin ajoi häntä ja hänen soittajaporukkaansa takaa (joillakin oli kitara tai jokin muu soitin kainalossaan). En avannut. Hätääntyneitä ääniä ja lisää koputuksia. Takaa-ajaja ilmestyi nurkan takaa ja muistutti Sewerus Kalkarosta jonkin verran. Kasvot olivat harmaammat ja hänen yllään oli valkoinen käärinliina. Hän pysähtyi nähdessään minut. Tiesin paremman tavan hätistää takaa-ajaja tiehensä. Hypähdin ovesta ulos ja lähestyin miestä. Hän näytti säikähtyneeltä. Otti takapakkia askel toisensa jälkeen järkyttynyt ilme kasvoillaan. Vilkutin iloisesti ja tervehdin lapsen hentoisella äänellä kikattaen hervottomasti. Mies lähti juoksemaan karkuun ja minä seurasin.

Oli kiva olla Britney, pystyi karkoittamaan häntä inhoavat ihmiset helposti pois. Olin pahempi kuin siunattu vesi, risti ja valkosipuli yhteensä vampyyrille.

(elokuinen sunnuntai 2006)

Pieni punatukkainen tyttö

Jaska oli unohtanut pienen punatukkaisen tytön vuosien aikana. Jaska oli menossa naimisiin jonkun toisen kanssa. Pieni punatukkainen tyttö aikoi estää sen ja piilotti Jaskan kengät. Eipä ehtinyt Jaska siten häihinsä ja morsian jäi alttarille. Pieni punatukkainen tyttö oli onnistunut suunnitelmassaan. Vaan eipä Jaska muistanut tyttöä ollenkaan, vaikka pieni punatukkainen tyttö yritti kertoa heidän historiaa. Mutta pieni punatukkainen tyttö ei ollut siitä kovin suruissaan, sillä nythän Jaskan oli mentävä hänen kanssaan naimisiin. Niinpä he taisivat elää elämänsä loppuun asti onnellisina, vaikka Jaska joskus yritti kovasti muistella, mistä pieni punatukkainen tyttö oli niin tuttu.

???

(kesäkuu 2006)

Varjeleva aave

Yövyin ystäväni luona. Nukuimme samassa sängyssä kuullessani sen. Asunnossa ei pitänyt olla ketään muita kuin me. Se tuli vessasta ja käveli kohti sänkyä. Pysähtyi ja istui sängynreunalle vierelleni. Ystäväni nukkui seinän vieressä syvän tyynessä unessa kuulematta mitään. Olin yksin tuon olennon kanssa, joka tuntui katsovan minuun. Sen hengitys kiihtyi. Tärisin. Se alkoi kiljumaan samalla jotenkin muristen ja se yltyi yhä kamalammaksi kirkunaksi ja mölinäksi, mitä enemmän käännyin siihen päin. Se ei pitänyt minusta. Olin uhka. Kirkuna muistutti ääntä, joka syntyy kasettia kelattaessa. Mörinä kumpusi jostain syvältä eikä se tuntunut muistuttavan minkäänlaista kuulemaani ääntä. Äänten seassa oli vielä jotain muutakin... Kelloja? Rumpuja? Jotain pauketta? Makasin jo miltei selälläni. Ilmassa leijaili jotain mustaa varjojen joukossa kuin savuisia lonkeroita, jotka pyörteilivät tiiviimmän, valoa läpipäästämättömän keskustan ympärillä. Sydämeni hakkasi pakoreittiään rintakehäni lävitse yhä nopeammin ja raivokkaammin. Kylmä hiki kiipesi pitkin otsaa ja selkää. Tahdoin huutaa. Tahdoin herättää ystäväni. Jos katsoisin millin vasemmalle näkisin tuon aaveen.

Heräsin. Hengitin kiivaasti. Unen ja heräämisen välitilassa saatoin nähdä välähdyksen olennon eläimellisistä silmistä ja suuttomasta suusta, joka oli valmis repimään minut kappaleiksi... mutten mene vannomaan... Puistattaa vieläkin, kun muistan tuon unen. Varoitus alitajunnasta.

(touko-kesäkuu 2006)

Tehtävät 1&2

Tummapuinen arkku avattiin. Ruumis ei ollut muuttunut satojen vuosien aikana kovinkaan paljon. Se ei edes haissut. Iho näytti pergamentilta, joka oli osittain tummunut. Paksu samettimekko oli haalistunut ja sen vihreä väri oli pölyn harmaama. Kultapunokset kimmelsivät himmeästi. Kansi suljettiin pikaisesti ettei ilmanmuutos tekisi pahuuttaan.

Se oli tarpeetonta, koska arkku oli avattu menneinä vuosina montakin kertaa tutkijoiden pyynnöstä. Miksi ruumista sitten pidettiin lukkojen takana niin varjelevasti?

Tahdoin nähdä hänet uudelleen. Olin joutunut hänen kauneutensa vangiksi. Olisin saattanut seistä arkun vierellä tunteja ihastellen hänen muuttumattomuuttaan. Minulla oli tehtävä, jonka olin unohtanut arkun vierellä.

Kenties tehtävänä olikin löytää hänet? Tehtävän antoi minulle eräs mies, joka tuli kadulla vastaan. Harmaassa lapussa kerrottiin, mitä minun tuli tehdä seuraavaksi. Olin hukannut sen. Ainakaan sitä ei enää löytynyt mistään.

Jostain syystä arkku kallistui ja tipahti maahan pääty edellä. Kivinen lattia antoi kaiun seinille. Säikähdin. Sain kuitenkin osittain kiinni arkun reunasta, joka pehmensi huomattavasti laskua. Olisi vuosisatojen aikana hapertuneen ruumiin rikkoutuneen siitä jysäyksestä, mutta se pysyi hievahtamattomana. Nostin raskaan arkun takaisin kivipaadelle erään museotyöntekijän kanssa. Puinen pintakin oli säilynyt kolhuitta.

Punertavissa hiuksissa oli jonkinlaisia kultaisia helmiä ja kiemuraisia oksia. Liekö ollut jonkinlainen kruunu, joka lepäsi kiharoilla hiuksilla?

Kumarruin ruumiin ylle. Olin saanut jostain haavan sormeeni. Pari pisaraa verta tipahti lepäävän ruumiin avonaiseen suuhun. Hitaasti saatoin nähdä muutoksen. Ruumis tuntui kaunistuvan hetki hetkeltä enemmän. Pergamenttinen iho muuttui pehmeäksi ja lämpöiseksi. Ihmettelimme hetken työntekijän kanssa.

Suurempaa kummastusta tapaus ei kuitenkaan saanut aikaiseksi. Tiesikö työntekijä jotain, mitä minulle ei kerrottu?

Minut jätettiin yksin. Kaarevasta ikkunasta lankesi arkun ylle auringonvaloa, jonka viistossa valossa pöly näytti tanssivan. Hän heräsi. Hän todella heräsi! Hänen kauneutensa sai minut rakastumaan. En saanut katsettani hänestä irti. Hän antoi minulle tehtävän.

Olin valmis suorittamaan sen hinnalla millä hyvänsä. Olin valmis uhraamaan kenet tahansa hänen vuokseen. Oliko rakkauteni liian sokeaa?

Hän kaipasi lisää verta tullakseen vahvemmaksi. Tahdoin löytää hänelle uhrin. Mietin jopa omaa äitiäni. En kuitenkaan löytänyt ketään sopivaa. Olin valmis... Valmis uhraamaan itseni. Antamaan viimeisenkin pisaran itsestäni hänelle, kunhan hän vain saisi elää. Nostin käteni hänen eteensä ja painoin veitsen rannettani vasten. Hän tarttui kaksin käsin ranteeseeni. Lämpöiset, hoikat sormet puristivat lujasti. Lämmin veri norui hänen huulilleen. Hänen terävät hampaansa iskivät kiinni ihooni. Kipu ja nautinto sekoittuivat somasti sisimmässäni. Huokaus, joka kiipesi seinillä hiljaa kuiskauksen tavoin.

Olin antautunut pedolle, jota en tuntenut. En pystynyt käsittämään aikaisemmin, mitä minulla tulisi vielä olemaan edessä. Tulisiko minut palkita ajattelemattomuudesta?

Lyyhistyin lattialle. Minun oli vaikea hengittää. Hän oli juonut minusta liian paljon. Hänestä oli kuitenkin tullut vahva. Olin siitä onnellinen. Olin pelastanut hänet. Hän seisoi edessäni. Tuntoaistini turtui. Hädin tuskin jaksoin nostaa päätäni ja nojata käsiini. Jokainen lyönti sydämessäni tuntui raskaammalta. Kurkkuani kuristi. Haukoin henkeäni. Valo tuntui liian kirkkaalta. Hänen varjonsa peitti minut osittain. Tahdoin olla hänen kanssaan. En tahtonut jättää häntä näin. Rukoilin häntä.

Kivulias kuolema lähestyi. Ruumiin kidutusta. Löytyisikö pedosta inhimillisempi puoli, joka pelastaisi minut?

Hän näytti valkealta enkeliltä. Auringonvalo sai hänet loistamaan. Kultainen aura välkehti hänen yllään. Vihreä mekko näytti olevan valkoinen tuossa kirkkaudessa. Hän oli enkelini. Hän ei nauranut eikä säälinyt. Hän katsoi minuun ilmeettömänä ja astui luokseni. Kumartui ylleni ja pyysi juomaan hänestä. Vähäisin voimin ja hieman epäröiden tartuin hänen käteensä. Katsoin häneen. Katsoin rannetta, jonka ohuen ihon alla siniset suonet virtasivat lämpöistä verta. Hän avasi ranteeseen pienen haavaan. Maistoin vain kokeillakseni ensin. Maistoin uskaliaammin. Lopulta saatoin upottaa hampaani hänen ranteeseensa ja juoda. Veri purskahti suupielilleni. Sitä oli aivan liikaa. Sen rautainen maku sai minut miltei yökkimään, mutta minun oli pakko niellä pelastautuakseni. Satojen vuosien tieto siirtyi minuun.

Oliko näin pitänyt käydäkin? Tarvitsinko tuota tietoa tehtäväni suorittamiseen, jonka olin saanut mieheltä?

Hän katosi valoon. Tiesin tapaavani hänet vielä uudelleen. Olin hänen nyt ikuisesti ja hän oli osa minua. Lepäsin hetken lattialla. Sisälläni oli voima, joka muutti minua. Toisenlainen kipu, joka tulisi muuttumaan mielihyväksi. Mielihyvä, joka laantuisi jonkin ajan päästä ja olisin ehyt. Nousin ja jatkoin matkaani. Tapasin miehen, joka ojensi minulle harmaan lapun. Toinen tehtävä odottaisi minua. Tällä kertaa tekstissä mainittiin kuinka hän tietäisi minun olevan nyt jotain muuta. Minun tulisi kuitenkin suorittaa tämä tehtävä. En ehtinyt lukea lausetta loppuun. Lapun antanut mies ei ollutkaan se, joka oli vastuussa minulle laadituista tehtävistä... Yritin juosta hänen peräänsä.

Kuka hän oli? Pelkkä kuriiri vai oliko hänellä jokin muukin tehtävä? Kuuluin nyt kahdelle: Tehtäväni laatijalle ja naiselle, jolle olin antanut elämäni ja sieluni. Tämä vaikeuttaisi tehtävien suorittamista. Tuntui siltä ettei Laatijani pitäisi tästä...

Hän ei saanut tietää. Hänen ei kuuluisi tietää. Mies oli kadonnut. Vastaan tuli mustapukuisia ihmisiä. Tämä maailma oli harmaa. Kuin odottaisi koko ajan sateen alkavan. Viesti oli täysin ollut tuon miehen luettavissa, sillä se ei ollut kirjekuoressa. Luin sen uudestaan ja katseeni kiinnittyi aina kohtaan, jossa minun tiedettiin olevan nyt jotain muuta. Minun tiedettiin olevan vampyyri. Minun tiedettiin kuuluvan toiselle. Toiselle, jonka nimi sai minut hätkähtämään. Kuuluin Katariina Maununtyttärelle.

Oliko Katariinalla jokin yhteys Kaarinaan? Olisiko kuriirista minulle haittaa tulevaisuudessa? Katariina ja Kaarina olivat sekoittuneet samaksi henkilöksi unessani. Viestin luettuani tiesin, että minua tultaisiin vainoamaan siitä syystä, miksi olin muuttunut eikä pelkästään vainoamaan. Lähitulevaisuudessa minun henkeäni uhattaisiin. Tiesin kuriirin olevan vampyyrintappaja. Tehtäväni monimutkaistui kerralla... *herääminen*

(väittäisin olleen kevät 2006)

Epic Dream

Olin koulun ruokalassa viemässä annostani pöytään, jossa ystäväiseni jo odottivat minua. Matkalla kuitenkin onnistuin tönäisemään jotakin poikaa vahingossa ja siitäkös se herra suuttui. Siitä alkoi jonkinmoinen ruokasota sen pojan, hänen kaverinsa ja minun välillä. Viimeisenä lensi suolatkin silmiin, kunnes tilanne rauhoittui. Nyt kuljin tuo valkea suola kädessäni ja seinät muuttuivat harmaiksi, paksuiksi kiviseiniksi niinkuin linnoissa on. Nuo kaksi poikaa ohjasivat minut portaille. Minun tuli suorittaa jokin rituaali. Suola kädessäni muuttui siniseksi ja kävelin leveitä kiviportaita yhä ylemmäs.

Ihmiset katsoivat kulkuani. Takanani käveli kaksi naista, joilla oli muuten samanlaiset 1700-1800-luvun tyyliset vaatteet vain eriväriset. Itselläni taisi olla vihreä, toisella naisista valkoinen. Kuninkaani odotti ylhäällä, samoin papisto. Nuo minua seuranneet naiset, kuninkaan sisaret polvistuivat kasvot kansaan päin. Oli minun aikani aloittaa messu. Toistin sanoja, joita en enää muista. Kiersin molemmat sisaret ripotelleen heidän ympärilleen ringiksi tuota outoa suolaa. Kenties sen oli tarkoitus suojella. Rituaalin olisi pitänyt loppua sisarten siunaamiseen, mutta heittäydyin itse polvilleni portaille, joita peitti punainen matto. Papisto, kuninkaani ja muut paikalla olijat katsoivat minua hämmästyksen ja järkytyksen vallassa. En voinut itselleni mitään, vaikka tiesin tekeväni väärin. Sirottelin suolaa ympärilleni toistaen saman siunauksen itselleni. Tiesin pilkkaavani teollani papistoa ja rakasta miestäni. Vartaloni vavahteli voimasta, joka iskeytyi jostain korkeammasta minuun. Selkäni kaartui taakse. Vaalea usva peitti silmäni. Sain näyn: Mies sandaaleissa ja valkeassa kaavussa puhui minulle. Kirkas valo kultasi hänet. Vilaukselta näin hänen kasvonsa. Näky oli ohitse. Minua oli varoitettu jostakin.

Poistuin ihmisten katseiden alta. Tahdoin ulos, mutta vain kuninkaalla oli lupa siihen. Kuningattaren tuli pysytellä linnan kiviseinien sisällä. Uteliaisuus kiusasi mieltäni ja pyristelin palvelijapojan otteesta irti. Ulkona minulle valkeni tuo salaisuus, mitä minulle ei olisi saatu näyttää: Sota. Raskaita tykkejä siirrettiin. Käskyjä. Miehillä oli valkoiset housut, sinertävä tai musta takki, mustat saappaat ja joillakin oli musta hattu päässään. Joillakin oli vyötäisillään miekka, joillakin kivääri pistimellä varustettuna. Rakkaan maani vihreä nurmikko oli muuttunut taistelutantereeksi. Silmiini osui kuitenkin erään rakennuksen takaa jotain, joka ei sopinut tähän Napoleonin aikaiseen maisemaan. Höyryveturi seisoi raiteillaan. Naurahdin: Lavastajat on sitten tyrineet pahemman kerran! Oliko tämä sittenkin vain kohtaus jostain elokuvasta, jossa näyttelin Ranskan kuningatarta? Valitettavasti ei.

Linnani oli vaarassa. Minut johdatettiin ulos hirsipuisen rakennelman alta. Kaupungin köyhimmät olivat kuolemaan tuomittuja. He eivät pystyneet lähtemään. Tuli minun aikani auttaa. Valitettavasti kääntäessäni selkäni noille ryysyihin pukeutuneille ihmisille etsiessäni pakoreittiä, hirsipuisen portin yläpuomeilta hyökkäsi joukko zombeja. Nuo puolimätääntyneet raadot saivat tapettua muutaman ihmisen, kunnes juoksin väliin. Tästä seurasi outo ja uuvuttava taistelu hirsien päällä, joka vaati tasapainolta kaiken. Tajutessani olevani alakynnessä tein sovinnon noiden luisten kuolemattomien kanssa: He olivat nyt osa armeijaani.

Matka oli kestänyt kauan. Vaatteeni olivat repeytyneet eikä arvokkuudestani ollut ulkoisesti mitään jäljellä. Saavuimme zombiarmeijani kanssa sillalle, johon oli pystytetty jonkinnäköinen tulli. Vuodet olivat vierineet enkä ollut tietoinen sodan päättymisestä. Kaksi miestä lähestyi meitä kiväärien kanssa. Utelivat tietoja meistä. Sanoin olevani Ranskan kuningatar. Zombini katsoivat minuun järkyttyneenä. Olin sanonut jotain, mitä minun ei olisi koskaan pitänyt tunnustaa. Miehet katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät: Meillä on Teille yllätys. He ottivat minusta kiinni ja kävelyttivät kohti tullin porttia...

Heräsin. Se miten Ranskan kuningatterelle kävi oli tiedossani, vaikka en sitä tullut näkemään. Englanti oli voittanut sodan. Yllätys, joka odotti kuningatarta tuon puomin takana oli tuomio. Tuomio kuolemaan. Teloitus.

(alkuvuodesta 2006)