Taivas pimeni yllättäen synkistä pilvistä. Ukkonen jyrähteli uhkaavasti. Olin lapsuudenkodissani vanhempieni kanssa. Ilmassa oli jotain selittämätöntä. Ei pelkästään pelko siitä, että salama iskeytyisi sähkölaitteisiimme... vaan jotain muuta.
Kävin huoneen huoneelta läpi. Tarkistin ikkunoiden olevan tiukasti kiinni ja napsin sähköjohdot seinistä. Ainoastaan olohuoneeseen jäi astian-/ pyykinpesukone päälle. Ei sitä viitsinyt keskeyttää kesken ohjelman. Täytyi toivoa parasta, että myrsky menisi vain ohitse. Kävin tarkistamassa vielä takaoven olevan visusti lukossa.
Katselin kuuta olohuoneen ikkunasta. Siinä oli jotain outoa. Tavallisten kraaterien sijaan kuulla oli oikeasti kasvot. Erotin sen silmät, kulmaluut, nenän ja suun, joka hymyili irvistellen. Sen hiukset oli kiedottuna nutturalle päälaelle ja se käänteli kasvojaan tähtien tuikkeessa.
- Äiti? Näetkö sinä saman? Tule nyt katsomaan...
Seisoimme ikkunan luona ja tuijotimme. Kuu tuijotti takaisin. Jotain hämärää tässä illassa oli.
Myrsky lähestyi lähestymistään. Matalapaine tuntui huumaavan korvat. Oli vaikea hengittää ja nähdä. Pilvet olivat matalammalla kuin koskaan.
- Isä! Katso!
Pilvet lipuivat talomme ohitse viistäen maata. Ne tulivat makuuhuoneen ja eteisen seinistä lävitse tihkuttaen vettä kaikkialle. Istuimme kontillamme makuuhuoneessa pyyhkeiden ja lakanoiden keskellä valmiina ottamaan pilvet vastaan. Ne olivat kuin vetistä hattaraa. Kylmän pehmeitä hahtuvia. Niistä valui vettä enemmäin kuin uskoimmekaan. Yhdestä pienestäkin pilvestä oli kastelemaan kokonaisen lakanan. Suljimme ne tiukasti kankaiden sisälle ja rutistimme olemattomiin. Piti olla hyvin nopea ettei vettä pääsisi talon rakenteisiin, jonka kautta se saattaisi tehdä homevaurioita. Olin menossa jo hakemaan lisää pyyhkeitä, mutta myrsky teki loppuaan.
Tähtitaivaan sijasta taivas hälveni iltaruskoksi. Ei ollutkaan vielä niin pimeää kuin olisin uskonut. Vaaleanpunainen taivaanranta häämötti kaukana. Silloin muistin nähneeni läheisessä pikkumetsässä hahmon. Oliko se yhä siellä? Se oli seissyt lähellä jokea ja tuijottanut kaukaisuuteen. Mitä se edes teki siellä? Uskaltauduin kurkistamaan ikkunasta. Kyllä. Sinisiin haalareihin pukeutunut hahmo liikkui kohti taloamme. Hitto vieten! Olin unohtanut sammuttaa eteisen jalkalampun! Yritin kontata nopeasti eteiseen. Räpsin kuitenkin hermostuksissani vääriä valonkatkaisimia ja tein hyvin selväksi tuolle olennolle olevamme kotona...
Nainen avasi oven ja tervehti iloisesti. Kuinka typerältä oloni nyt tuntuikaan? Naapuri! Vanhempani tulivat eteiseen kuultuaan ääniä.
- Onko tämä paprika vai mikä? Löysin sen tuolta metsästä. Niitä on useita siellä. nainen piteli käsissään keltaista epämuodostunutta, hyvinkin paprikaa muistuttavaa kasvista kädessään. Siinä oli vieläpä vihreä kantaosa. En uskonut sen olevan paprika. Siinä oli jotakin outoa.
- Enpä tiedä... Ei se kyllä ihan siltä näytä. vastasin.
- Katsohan. Kyllä tätä pystyy syömään. nainen upotti peukalonsa kasvin kuoren sisään ja repäisi sen kyljen auki.
- Ei! Älä tee sitä! Mene ulos kuorimaan se! Älä! Älä! yritin vanhempieni kanssa saada naisen ymmärtämään, mitä hän oli tekemässä. Toisaalta emme itsekään tienneet, mitä odottaa. Pelkäsimme vain pahinta. Nainen yritti rauhoitella meitä eikä suostunut liikahtamaankaan. Toivoimme vain ettei kasvin sisältä pöllähtäisi mitään kamalaa.
- Täällä on tällaisia juttujakin sisällä. nainen riiputti kädessään yhtä kanamunan muotoista ohuessa tikussa riippuvaa siemenkodalta ja hedelmältä muistuttavaa juttua. - Näitä vissiinkin voi syödä. hän tuumasi.
- Älä! Heitä se menemään! Ennen kuin on myöhäistä!
Lopultakin nainen näytti ymmärtävän hätämme ja heitti oudon ruskean jutun pihallamme kasvavien vadelmapuskien joukkoon. Naisen lähdettyä suljin oven ja jäin tuijottamaan vadelmapuskiin.
Se alkoi nuokkuen nostaa kanamunan muotoista päätään paisuen isommaksi. Lopulta se oli pienen ilmapallon kokoinen keltainen kuultava pallero. Niitä ilmeistyi lisää pihallemme. Ja ne kasvoivat... kasvoivat... kasvoivat. Ne muuntuivat mustanharmaiksi vantteran koivunrungon paksuisiksi sieniksi, joiden pinta hilseili. Lähempänä valkeaa lakkia kasvoi kummallisia nypyköitä. Sienet peittivät pihamme alleen. Osa niistä kasvoi pareittain, osa yksistään. Ne olivat arviolta puolentoista metrin korkuisia, kunnes lopettivat huojumisensa ja muuttuivat täysin liikkumattomiksi. Se hetki tuntui kuin olisi odottanut hälytystä ennen pommikoneiden tuloa. Sitten yllättäen ne löhäyttivät ilmoille valtaisan itiöpilven yksi toisensa jälkeen.
Kissa! Missä se oli? Meillä oli sellainen, mutta se ei ollut sisällä! Uskaltauduin kiskittämään ovenraosta. Se jolkutti tulemaan. Hetki oli kuitenkin liian myöhään. Kissan turkki oli saastunut itiöistä. En silti hennonut jättää sitä ulos. Vaikka ovemme ja ikkunamme oli tiukasti suljettuja tiesin ettei se auttaisi mitään. Itiöt pääsivät tunkeutumaan pienimmästäkin raosta. Kissan muodonmuutos oli alkanut. Odotimme omaamme...
Ainoastaan emme tienneet, mitä tulevan piti...
Tätä kirjoittaessani huomasin vasta, että meille kaikille näytettiin jotain; äidille kuu, isälle pilvet ja minulle se outo ja epämuodostunut "paprika".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti