The Show of Lies

Olin oikaisemassa äitini kanssa naapurin pihojen poikki, kun huomasimme suuren Esso-tiikerin kulkevan pitkin uutta pyörätietä, joka kiemurteli naapuritalon viertä. Se pysähtyi kotipihamme tien alkupäähän ja nuuhki ilmaa. Olin huolissani ulkona olevista kissoistamme ja kanista. Tiikeri kääntyi ja ruiskautti merkkinsä pihakoivuun suurella paineella niin, että osa virtsasta tuulahti jopa meidän päällemme vaikka olimme miltei toisen naapuritalon pihan puolella. Käännyimme ripeästi jatkaaksemme matkaa. Pelkäsin meidänkin puolesta, sillä tiikerithän olivat arvaamattomia petoja. Yritin kuitenkin luottaa siihen, että ko. peto jatkaisi matkaansa huoltoasemalleen, kuten säiliöautotkin tekivät.

Joukko ihmisiä hyöri pellolla, jonne minutkin oli määrätty työskentelemään. Meitä tarkkailtiin ja vartioitiin tiukasti. En tiennyt tarkempaa syytä käytännölle, niin vain oli ollut aina. Muutama muu oli kanssani lähempänä tietä, jonka varrella olin aikoinani asunut. Joku heistä sai meidät muut puhuttua ympäri pakosuunnitelmaansa. Lähdimme juoksemaan tielle päin. Kompuroin pitkässä ja kuivassa heinikossa. Vartija huuteli peräämme, mutta ei kuitenkaan käyttänyt asettaan tai antanut hälytystä. Juoksimme kotitaloni suuntaan. Tiellä olevat talot näyttivät autioilta tai jotenkin aikaan pysähtyneiltä. Jokin ei ollut kohdallaan, tiesin sen, tunsin sen. Pysähdyimme pienelle tielle, joka veisi lapsuudenkotiini. Tarkkailin naapuritaloja muistellen pienempiä yksityiskohtia. Naapurin ikkunassa oli kädenjälki, josta piti puuttua yhden sormen jälki, mutta siinä se kuitenkin oli. Postilaatikoissa nimet olivat väärin ja naapuritalon ikkunan avasi naiseksi pukeutunut mies. Hän kutsui meidät kylään ja heti sisään astuessani huomasin sisustuksen poikkeavan aidosta täysin. Se tunne luissani ja ytimissäni piti paikkansa: olimme jossakin rinnakaistodellisuudessa.

Olin jonkinlaisessa pillerimäisessä asunnossa, joka sijaitsi rinteen reunalla. Maanjäristys vavisutti taloa ja se keinahti vaarallisesti kohti rinnettä. Samoihin aikoihin taivaalta syöksähteli monia kymmeniä hätäkapseleita, sellaisia millä avaruusaluksista singahdetaan pakoon viimehetkillä. Nämä eivät kuitenkaan tipahdelleet sattumanvaraisesti, sillä ne etsiytyivät tiettyjen talojen pihoille. Ihmiset törmäilivät pitkin talon seiniä, lattioita ja kattoja. Olin ainut henkiinjäänyt ja yritin pitää kiinni ulko-oven karmista talon pomppiessa ja pyöriessä kohti jyrkkää pudotusta rinteen reunalta. Viimehetkellä muistin vanhemman miehen takin olevan jonkinsortin laskuvarjo. Kurotuin ottamaan sen ja kiepautin sen selkäni taa. Olin pelastunut.

Havahduin. Asunto ja pelastuminen olikin vain ollut unta. Olin yhä samassa rinnakkaistodellisuudessa vankina. Olin ystävystynyt erään nuoren miehen kanssa, hän oli minulle erittäin tärkeä. Olin jälleen samassa talossa, missä olin ollut unessani. Joku nainen oli kanssani. Ulkoa kuului omituista huminaa, sujahduksia, tömähdyksiä. Pelkäsin kaiken alkavan alusta lattian jytistessä jalkojen alla. Katsoin ulos ikkunasta. Kymmenittäin, sadoittain, tuhansittain taivaalta tippuvia hätäkapseleita, jotka ohjautuivat kukin tiettyyn osoitteeseen. Oikeat ihmiset olivat palanneet! Juoksin ulos etsimään ystävääni. Viimein saisin tavata hänet oikeasti.

En tiedä keitä nuo ihmiskehon sijaiset olivat ja missä oikeat henkilöt olivat olleet. Uni ja unen todellisuus kietoutuivat sekavaksi ryppääksi. Lapsuuden kotitieni autioisuus oli vähintäänkin kammottavan ahdistava ja painostava. Tuntui kuin mitään muita ääniä ei olisi ollut kuin meidän juoksuaskeleet ja hengityksemme. Ja entäpä tuo Esso-tiikeri, jonka katsottiin olevan ympäristöystävällisempi vaihtoehto bensan kuljetukseen kuin normi säiliöautojen? Kuolleen miehen takilla oli jokin erityinen nimitys, jota en enää muista. Butterfinger... Slipfinger coat... Jotakin siihen suuntaan.

Planet of the Dinosaurs

Paleontologi esitteli minulle uusimpia löytöjään: kasaa multaa ja hiekkaa kivettyneenä isoksi tummanharmaaksi läjäksi, jonka joukossa oli n. hanhenmunan kokoisia saman sävyisiä dinosauruksen munia. Iästään huolimatta nuo fossiilimunat alkoivat liikahdella ja lopulta niiden sisältä alkoi kuoriutua pieniä dinonpoikasia. Ne olivat kuin lintuja leimautuen heti ensimmäiseen näkemäänsä olentoon, oli se sitten ihminen tai koira.

Osa munista oli kuitenkin säilynyt erittäin huonosti. Ne olivat halkeilleet ja murtuneet vuosituhanten saatossa. Silti nekin alkoivat näyttää elämisen merkkejä. Huolestuneena menin kertomaan asiastani ko. paleontologille, joka ei ottanut kuuleviin korviinsakaan koko asiaa. Minä kuitenkin tiesin, että jos noista munista kuoriutuisi edes jotakin, olisi se vähintäänkin kamalaa, sillä nuo parat dinosaurukset olisivat vammautuneet pahoin.

Laitoksessa kaikui hälytys. Kaikki tarvittava piti pakata nopeasti mukaan. Kyse oli vain minuuteista ellei jopa sekuneista. Heitin pussiini hammastahnan harjoineen, deodoranttia ja joitain muita hygienia tuotteita. Nopeasti lähdin etsimään ruokatarvikkeita keittiöstä ja tullessani takaisin juuri pakatun pussukkani luo huomasinkin sen olevan täynnä ihan jotakin muuta ja omat tavarani olivat poissa. Isäni oli katsonut moiset hygieniatuotteet tarpeettomiksi. Suutuin siitä, mutta ei ollut aikaa kinastella. Samassa huomasin ruokatarvikkeiden hävinneen. Kuulemma eräs ex-luokkalaiseni oli ne ominut itselleen.

Juoksin isoon olohuoneen tapaiseen saliin, joka oli täynnä suuren suuria säkkituoleja, sohvia, tyynyjä ja muita istuimia. Seinät ja lattiat olivat valkoiset, kuten jokainen huone ja aula koko rakennuksessa, jossa asuimme, huonekalut olivat mustia. Mies löhösi yhdellä säkkituolisohvalla naisen kanssa kuin ei olisi kuullut koko hälytystä. Ryöväsin takaisin omani motkottaen samalla jotakin ja juoksin takaisin perheeni luo. Nappasin mukaani, mitä käteen sattui ja juoksimme läpi kapeiden ja korkeiden käytävien, jotka johtivat ulko-oville. Tulisin myöhemmin hakemaan sen, mitä meiltä jäi. Nurkan takaa näkyivät jo aseistautuneiden dinosaurusten varjot. Ne kävelivät kahdella raajallaan pidellen taidokkaasti ampuma-aseita etukynsissään.

Palasin rakennukseen muutaman muun kanssa. Tiesin salaisen reitin lähtöpaikkaamme, jota pitkin oli turvallista kulkea, jos vain ei jäänyt kiinni. Suuri kassakaapin ja televisioruudun yhdistelmää muistuttava kapistus sijaitsi aulassa. Muutamia ihmisiä kulki kiireisinä edes takaisin ja infotiskin nainen naputteli tietokonettaan vastaillen puhelimeen. Rakennuksessa oli kaikki, mitä ihminen tarvitsi. Asunnot, kaupat, koulut, tutkimuslaitokset jne. Silti se tuntui olevan vain yksi iso tutkimuslaitos, jonka sisällä asuvat olivat jatkuvassa tarkkailussa.

Painelin kapistuksen pitkulaisia, harmaita nappuloita. Ensimmäinen yritys ei onnistunut, mutta toisella kertaa pieni luukku aukesi. Se oli aivan liian pieni ja neliskanttinen ihmisen mentäväksi. Se muistutti enemmänkin tuuletuskanavaa, johon oli tukittu jonkinlaista superlonia tms. Jokatapauksessa se oli ainut tie päästä takaisin ja yllättävän helposti siitä pääsikin kulkemaan.

Olin yksin makuuhuoneessani, joka muistutti puupaneeli-seinineen ja samettikatosvuoteineen enemmänkin renessanssin aikaista kuninkaallista huonetta kuin kuuluvaksi tuohon futuristiseen laitokseen. Harhailin haaveissani ympäri huonetta kaivaten miestä, jota rakastaa. Haavekuvani täyttyivät jostakin syystä vain noilla dinosauruksilla.

Noista epäkelvoista munista kuoriutuikin joukko älykkäitä dinosauruksia, jotka valloittivat maailman ihmisten asein. Haaveeni löytää todellinen rakkaus hiipui pois muistaessani ettei minulla ollut ketään vierelläni ja sen sijaan fantasioihini tulikin dinosaurus, tahtomattani.

Railway Games

Seisoin rautatiellä ja sain ohjeita joltakin naiselta jota en nähnyt.

Ensimmäinen kysymys: Tulisiko juna kääntymään kohti paikkaa x?

Painoin kädessäni olevaa omituista pehmeää laitetta antaakseni myöntävän vastauksen. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä tein kyseisessä paikassa ja mitä siellä tulisi tehdä.

Toinen kysymys: Pystyisitkö hyppäämään virtajohtojen ylitse?

Painoin taas laitetta, otin vauhtia ja ponnistin. Kesken ilmalennon huomasin, kuinka paljon ja tiheässä ko. surisevia johtoja olikaan. Suoriuduin silti hankalasta tehtävästä nippanappa.

Kolmas tehtävänanto: Juokse.

En tiennyt minne tai miksi minun tulisi juosta, joten säntäsin päättömänä pitkin toistensa yli kiemurtelevia raiteita ja käännyin vasemmalle. Kuulin junan tulevan. Loivasti laskevan mäen takaa paljastuikin umpikuja. Kymmenet raiteet loppuivat pienelle, tyhjälle tiskille, josta ilmeisesti sai ostettua lippuja. Junan ääni kuului selvemmin. Paniikissa etsin paikkaa, missä olisin turvassa, mutta raiteita oli kaikkialla eikä minulla ollut tietoakaan, mitä niistä saapuva juna käyttäisi.

Nurkan takaa tullut ilmestys ei hämmästyttänyt minua lainkaan. Sulavalinjainen, korkeudeltaan miltei mitätön juna lipui hitaasti kohti lippuluukkua ja sen vierellä käveli tasavälein värvättyjä nuoria poikia puettuina vanhanaikaisiin, miltei conquistadorin tamineita muistuttaviin vaatteisiin. Toista silmää peitti musta silmälappu ja lanteilla lepäsi miekka. Yritin väistellä saapuvaa junaa ja poikia. Keulassa olevat katsahtivat minuun nopeasti sanomatta sanaakaan, ilme värähtämättä. Keskivaiheilla oleva poika sen sijaan huudahti: 'Hän liikkui!' ja sanat kaikuivat kirkkaina junan häntäpäähän, jonka vierustalla kävelevä nainen kohensi heti ryhtiään ja loi kiukkuisen katseen minuun.

'Seis!' hän huusi ja olin kuin naulittu paikoilleni.

Nainen oli pukeutunut kuin eläisi vielä 1800-luvun hienostorouvan elämää; muhkea mekko kursittuna sieltä täältä ylös, jotta helmaosa näyttäisi entistä pilvimäisemmältä, pitsihansikkaat siroissa käsissään, pieni pussukka heiluen toisessa käsivarressa ja pieni lady-hattu kallellaan kiharrettujen kutrien päällä. Ja kaikki tämä oli ylhäältä alas asti violettia.

'Olette rikkoneet sääntöjä.' nainen käveli rivakasti luokseni ja johdatteli minut takaisin läpi aloituspaikkani.

'Anteeksi, en tiennyt. En oikeastaan tiedä säännöistä mitään. Minä vain yhtäkkiä...' sopertelin ja naureskelin hermostuneena.

'Ei se mitään, saatte toisen mahdollisuuden.' nainen näytti leppyvän.

Hän johdatteli minut suureen, valkoiseen halliin, joka oli täynnä ihmisiä odottamassa omaa vuoroaan. Sieltä olin viimeksikin lähtenyt, mutta minulla ei ollut siitä minkäänlaista muistikuvaa. Osa ihmisistä seisoskeli rupatellen niitä näitä, jokunen istui yksikseen kuin meditoiden ja keräten voimiaan tulevaan koetukseen. Eräs mies istui omituisen ”hissin” edessä. Kulkuväline muistutti suurta kanamunan muotoista tuolia, jonka sisällä kulki toffeen värinen -kuin muovin ja veden yhtenäinen- seos. Astuin ”hissiin”, joka muljautti minut hetkessä toiseen paikkaan, samaiselle rautatielle.

Nainen oli kanssani ja räpelsi kädessään sinistä, rusetin muotoista ohjainta työntäen välillä peukalonsa sen sisälle, jolloin pehmeä massa purskahti ulos. Keskustelimme ääneti, telepaattisesti. Oma ohjaimeni muistutti viinipullon korkkia, vaikka sekin oli samanlainen sininen kapine, jonka sisälle pystyi työntämään sormensa massan pullahdellessa puolelta toiselle. Peli alkoi ja kuulin saman kysymyksen kuin viimeksikin. Tällä kertaa katsahdin jalkojeni alla olevia raiteita, jotka kaartuivat vasemmalle ja loppuivat. Juna ei voisi mitenkään kulkea niitä pitkin, joten vaihdoin vastaukseni kielteiseen. Toinen kysymys oli myöskin sama, mutta tällä kertaa tiesin vain hukkaavani aikaani, jos lähtisin hyppimään virtajohtojen ylitse. Pinkaisin juoksuun. Sadat kiskot luikertelivat toistensa yli hohtaen hopeisina sieltä täältä ja oli täyttä hulluutta saada niistä selkoa mikä veisi mihinkin. Rautatie jatkui silmänkantamattomiin häipyen harmauden taa. Kuulin junan lähestyvän. Käännyin tälläkin kertaa vasemmalle, juoksin alas loivan mäen ja saavuin samalle tiskille. Yritin saada mutkittelevista kiskoista nopeasti selvää, aikaa ei olisi hukattavana paljoakaan. Yritin muistella junan edellistä reittiä ja seisahduin lähelle pylvästä. Toivoin olevani turvassa.

Jokainen kerta juna käytti kuitenkin eri reittiä.

Ensimmäisen kysymyksen paikka muistutti Päijännettä tai Pieksämäkeä, mutta saattaahan tuo olla valemuistokin. Käärmemäisissä junaraiteissa ei näyttänyt olevan mitään järkeä. Ne kiemurtelivat pareina ja yksinäisinä koko alueen laajuudelta eikä yksikään ruohonkorsi päässyt kasvamaan niiden välistä. Pelin idea oli karmea, joskaan se ei koskaan pelottanut tahi ahdistanut lainkaan. Mysteeriksi jäänee rangaistus, joka seurasi liikkumisesta junan saapuessa. Itse sain toisen mahdollisuuden vain sen vuoksi ettei minulle oltu selitetty sääntöjä eikä niitä kyllä selitetty sen paremmin toisellakaan kertaa.

Three days later

Pieni poika, kenties noin 9-vuotias, oli kaikki mitä yksikään äiti saattoi toivoa. Niin suloinen, hyvätapainen ja kiltti, kaikinpuolin unelma lapseksi. Ja unelmaksi se miltei jäikin, kun eräänä yönä poika oli jäädä rekan alle mutkaisella kotitiellään. Onneksi hänen äitinsä huomasi uhkaavasti lähestyvän kuorma-auton ja sieppasi ottolapsensa pois alta. Niin ei kuitenkaan olisi saanut tapahtua, sillä lapsen olisi pitänyt kuolla. Kolme päivää myöhemmin lapsi muuttui tyystin erilaiseksi, kauhukakaraksi suoraan helvetistä.

Mielisairaalan katonharjalla keikkui mies. Hän kipusi aina tiettyyn aikaan yöstä salaa sairaalan katolle kuvitellen olevansa trapetsitaiteilija. Hän tasapainoitteli rutiininomaisesti puomin avulla katonharjan päästä päähän. Tämä yö oli kuitenkin erilainen. Hän kostutti sormensa suussaan nostaen sen kevyeen syksyiseen tuuleen: 'Vain viisi metriä sekunnissa.'
Tähtien peittämä taivas, puiden havina ja kauempana nopeasti yhteen kerääntyvät tummat pilvet. Alkoi tihuttaa. Potilas oli päässyt jo harjan toiseen päähän, kun sade yltyi ja teki katosta liukkaan. Askeleet muuttuivat haparoiviksi, puomi keikkua holtittomasti miehen yrittäessä taistella tasapainonsa kanssa. Valkeat tossut antoivat myöten ja mies liukastui. Hän pelastui täpärästi, sillä eräs mieshoitaja oli nähnyt hänen keikkuvan katolla ja kiivennyt tämän perään. Kolme päivää myöhemmin hiljainen potilas muuttui täysin toisenlaiseksi.

Katuvalojen loisteessa vastaan kulki nainen. Hän oli kolme päivää sitten pelastunut täpärästi ja oli nyt muuttunut vaaralliseksi kohdata.

Ottolapsen äiti tiesi, kuinka pelastaa lapsensa kuolemalta. Hän tiesi tarkan ajan ja paikan, milloin kuorma-auto ajaisi tämän päälle. Hän juoksi lastansa vastaan ja kaappasi tämän syliinsä hetkeä ennen kuin auto kaahasi mutkaan. Hän tiesi tehneensä väärin Kohtaloa vastaan, mutta oli olemassa keino, jolla Tasapainon sai hallintaan. Niin hän oli lukenut, mutta ymmärrys oli vähäistä. Pian naapurustosta oli kadonnut pieni poika. Nainen oli kaapannut tämän, kuorinut hänen sormestaan palan kuin perunasta ja antanut veren vuotaa viimeistä tippaa myöten pois. Hän luuli pelastaneensa ottopoikansa, mutta seuraavana iltana poika muuttui.
'Mutta minähän uhrasin toisen hänen puolestaan!' nainen oli hädissään. Hän päätyi järkeilemään uhratun pojan olleen liian pieni tai nuori verrattuna hänen lapseensa. Hän ei kuitenkaan antanut periksi. Hän tahtoi saada lapsensa takaisin hinnalla millä hyvänsä.

Näin tapahtui kaikkialla. Pelastetut muuttuivat ja Kohtalo vaati omansa takaisin. Pelastetun sijaan tuli jonkun toisen kuolla. Vaan Kohtalo oli ovela eikä kertonut kaikkea. Sillä, jos joku toinen kuoli jonkun toisen puolesta horjutti tämäkin Tasapainoa ja uhraus vaati uhrauksen. Tästä syntyi kierre, jota ei voinut jatkaa loputtomiin vaan hänen, jonka tarkoitus oli alunperin kuolla joutui kohtaamaan Kohtalonsa lopulta. Eräs professori oli tätä tutkinut kauan, kunnes joutui nöyrtymään itse Kohtalon ja Tasapainon edessä. Kenties hän oli yrittänyt lykätä omaa tai jonkun toisen kuolemaa tuonnemmaksi, kunnes huomasi sen olevan täysin mahdotonta.

Äiti oli uhrannut poikansa puolesta jo monta ihmistä, niin lapsia kuin aikuisiakin, mutta jonkin ajan kuluttua poika muuttui kuitenkin joko kamalaksi riiviöksi tai zombimaiseksi tyhjyyteen tuijottelijaksi. Äiti ja poika olivat lähteneet kodistaan karkuun, sillä jatkuvat katoamiset lähitienoilla alkoivat huolestuttamaan ja epäilyttämään niin naapureita kuin poliiseja. Matkallaan äiti ja poika löysivät vanhan koulurakennuksen. Matka oli päätöksessä, Kohtalo oli tulossa noutamaan omansa. Kuinka kovasti nainen olikaan tehnyt lapsensa eteen ja nyt kaikki tuntui turhalta. Hän etsi piilopaikkaa luokkahuoneesta. Liitutaulun edessä oli korkea hylly muutamine kirjoineen. Sen takana näkyi osa kelloa. Nainen yritti nähdä siitä kuluvan ajan tietääkseen, kuinka kauan hän voisi vielä pitää lapsensa luonaan. Vaan kello ei ollutkaan numeroitu, se oli täynnä kirjaimia. Tuo kello oli vastaus kaikkeen. Nainen riemuitsi, kenties ei ollutkaan vielä myöhäistä korjata kaikkea! He siirsivät kirjahyllyn pois edestä ja tuijottivat hetken sanattomina kellotaulua, jossa ei näyttänyt olevan mitään järkeä.
'Olen tehnyt kaiken väärin...' nainen huokaisi osittain riemastuneena siitä, että oli löytänyt vastauksen Kohtalon kiertämiseen ja typertyneenä siitä, kuinka hän olikaan ollut väärässä.
'Meidän täytyy korjata tämä. Meidän täytyy! Meillä on vielä aikaa! Olemme kulkeneet synnin tietä, vaikka kaikki olisi pitänyt tehdä toisin. Syntien sijasta valita hyvyys.' nainen oli hätääntynyt.
Kello oli jaettu puoliksi, ns.12sta kuuteen ja kuudesta 12teen. Heidän ei tarvinnut koskea kellotauluun vaan kirjaimet alkoivat muodostaa omia järjestyksiään puolelta toiselle, synnit ja hyvyydet omille puolilleen vastapareiksi. Huone muuttui ja ensimmäiset Koettelemukset tulivat repimään poikaa äitinsä luota. Viha, katkeruus, ahneus, epätoivo... Jotkut niistä oli helppo voittaa, mutta mitä pidemmälle henkinen taistelu meni sitä vaativimmiksi tulivat Koettelemukset. Fyysinen taistelu ei ollut mitään verrattavissa tähän henkiseen taistoon. Murhat ja uhraukset, itsekkyys ja kylmyys, tuntuivat olevan jo liikaa pojalle. Äiti ei voinut kuin avuttomana katsoa vierestä tai syleillä tätä nähden samalla syntien vastakkaiset puolet kirkkaina kuvina. Vaan kuinka ollakaan poika voitti nuo Koettelemukset sinnikkyytensä voimin. Kuinka helpottuneita nuo kaksi ihmisparkaa olivatkaan. Kohtalolla oli kuitenkin vielä yksi Koettelemus jäljellä ja se oli kaikista pahin. Koettelemuksen varjo häälyi oviaukossa hetken, kunnes se asteli raskain askelin sisälle huoneeseen. Poika oli liian väsynyt taistelemaan nähtyään, mikä häntä odotti. Hän antoi jo periksi.
Iso punertavanmusta demoni seisoi huoneessa odottaen ja tuijottaen molempia kärsivällisesti. Sen kaviot olivat osittain paksun karvan peitossa kuin shirenhevosella konsanaan, lantiota peitti jonkinlainen nahkariekale, rintakehä ja käsivarret olivat uhmakkaan lihaksikkaat. Kasvot olivat kuin muinaisella kiinalaisella demonilla, hieman lohikäärmemäiset, ilmeikkäät, mutta lempeät. Leveä kirsu vavahteli hengittäessä, silmät kiiluivat pallomaisina kuopissaan, pitkät haituvaiset viikset vapisivat ja hevosmaiset korvat olivat höröllään. Ajan saatossa repaleistuneet siivet lepäsivät sivuilla lepakkomaisina kuin odottaen lentoon lähtöä. Kaikessa pelottavuudessaan ja karskiudessaan otus oli silti sympaattinen ja siitä huomasi ettei se tehnyt annettua työntänsä kovin halukkaasti, mutta Koettelemus oli tapahtuva. Olio asteli pojan viereen, veti henkeä koko rintakehänsä täyteen ja päästi korvia huumaavan karjaisun. Otus liikkui hyvin sulavasti ja ketterästi koostaan huolimatta, singahtaen välillä aavemaisen nopeasti paikasta toiseen jättäen jälkeensä vain usvaisia kuvia itsestään.
'Lucifer...' nainen sanoi kuin kuiskaten.
Huoneeseen ilmestyi kummallinen läpinäkyvä putki, jonka tarkasteluun tarvittiin erikoinen suorakulmainen laite led-valoineen ja kameranlinsseineen. Putken sisällä liikkuivat minikoossa kaikki nuo ihmiset kahlittuina toisiinsa, jotka olivat paenneet tai tulleet tietoisesti tahi tietämättään pelastetuksi Kohtalolta ja hekin, jotka oli murhattu.  Heidän sielunsa voitiin pelastaa vain pojan avulla.
'Äiti anna minun mennä, en jaksa enää.' voipuneena hän katsoi äitiinsä viimeisen kerran ja antautui demonille. Sen sijaan, että Koettelemus olisi napannut pojan ja repinyt tämän kappaleiksi, poika muuttuikin materiasta hengeksi ja imeytyi muutaman muun hengen kanssa huoneessa olleen kivisen lohikäärmepatsaan suuhun. Koettelemus ei ollut saanut omaansa, mutta Kohtalo sai. Tasapaino vallitsi jälleen.


Uni pompahteli joitakin kertoja takaisin äidin ja pojan elämään, joka välillä alkoi alusta ja välillä taas mentiin eteenpäin ajassa. Viimeiseen taisteluun mennessä poika oli kasvanut suunnilleen teini-ikäiseksi. Äitinä esiintyi Dana Scully, joka toi uneen omanlaisensa x-files-maisen tunnelman.

Second Element

Kaksi kissaani pyörivät saunassa, jota olin lämmittämässä. Kääntyessäni kohti suihkutilaa lattialla mötkötti marsu, joka näytti olevan jollakin tapaa sairas. Tutkittuani sitä lähemmin huomasin sen olevan täynnä kuhisevia matoja.

Kuljin käytävää pitkin pienen ihmisjoukon mukana. Osa rakennuksesta oli suljettu epidemian vuoksi eikä ilmastointi enää toiminut. Rakennus tuntui vavahtelevan. Takanamme oli jotakin, jota yritimme päästä pakoon. Valkoisia pieniä matoja tipahteli seinien ja kattojen raosta. Yritimme vältellä niitä. Olimme miltei oven luona, kun muutama kattolaatta antoi periksi ja sen alta pursusi tuhansittain noita samoja matoja päällemme. Yksi mies huusi ja huitoi paniikissa yrittäen päästä niistä eroon. Hän oli kuitenkin jo menetetty. Juoksimme loppumatkan.

Saavuimme pieneen huoneeseen, joka oli tupaten täynnä eri ikäisiä lapsia, vain muutama vanhempi heidän joukossaan. Ensiksi ilmestyivät tummat, miltei mustat ja isot maskuliiniset hahmot, joiden piirteistä ei saanut selvää. Oliot näyttivät pelkiltä etruskilaisilta silueteilta. Ne heiluivat, vaappuivat ja kieppuivat aikansa, kunnes katosivat. Sitten ilma alkoi väreilemään uudestaan. Outoja valorenkaita ilmeistyi kahdeksasta kahteentoista kappaleeseen asti ja niiden keskellä välkkyi jokin outo kappale, kuin osa avaruusalusta. Ilmiö nostatti huoneeseen raivoisan tuulenpuuskan, joka nostatti lapsista pienimmät myrskyn vietäviksi. Puhuri loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Valorenkaat välkkyivät nopeammin ja kirkkaammin. Niiden himmetessä lattialla oli yhtä monta isoa, koristeellista ja savuavaa suitsuke-ruukkua kuin valoja oli ollut. Osa lapsista makasi tiedottomina ja loukkaantuneina patjojen, peittojen ja muun petitavaran seassa. Osa oli kuollut. Savun keskeltä ilmestyivät jättiläismäiset, hindulaisia jumalattaria muistuttavat olennot, jotka seisoivat vrikasana-asennossaan liikkumatta kullan ja helmien peittäminä, osittain kuin tulessa. Hitaasti ne vaihtoivat kaikki samanaikaisesti asentoaan kurottaen tajuttomia ja kuolleita lapsia kohti, jotka lipuivat painottomina olioiden käsivarsille. Niin oli tarkoitettu.

Kaksi elementtiä oli näyttäytymättä vielä.

Toisen elementin ilmestyessä leijuin huoneen poikki lähimpänä olevan olennon ruumiiseen ja ojensin käsiäni erään lapsen suuntaan. Ensimmäiset olivat kenties kuvastaneet maata, jumalattaret tulesta huolimatta ilmaa. Vesi ja tuli olivat vielä näyttäytymättä eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä ne olisivat tuoneet mukanaan. Kenties pelastuksen tuolta epidemialta tai suuremman tuhon? 

Fishbone

Tutkimuslaitos sijaitsi sumuisella nummella, jonne johti kapea hiekkatie. Sumu kätki taakseen kauempana olevat rakennukset, jos niitä edes oli olemassa. Laitos oli rakennettu jonkinlaisesta hopeansävyisestä pellistä ja koko rakennus oli kummallisen mallinen. Se ei ollut täysin kyljellään lepäävän salmiakin muotoinen vaan sen katto ja perustukset olivat tasaiset, kyljistään se kaareutui terävämmäksi. Koko rakennus näytti enemmänkin ufoalukselta kuin tutkimuslaitokselta. Sisältä se oli vielä monimutkikkaampi kuin ulkoa näytti. Käytävät yhdistyivät isoihin, miehen mentäviin, tuuletusaukkoja muistuttaviin neliskanttisiin käytäviin. Yhdestä niistä pääsi suoraan laitoksen keskellä sijaitsevaan skanneriin, jonka avulla voitiin tutkia niin taudit kuin sukujuuret. Mies, jonka hiukset ja parta olivat jo ihan vitivalkeat oli koko paikan johtava tohtori. Hän oli ilmeisesti saanut minut suostuteltua kyseiseen skanneriin. Menin makuulle mustalle, nahkaiselle laverille ja minuun lätkäistiin kiinni muutama "anturi", jotka tarkkailivat mm. aivotoimintaani ja sydäntäni. Minut jätettiin hetkeksi yksin tuohon pieneen ahdistavaan huoneeseen, jonka seinillä oli lukuisia näyttöjä täynnä minusta tulevaa tietoa. Miltei tunsin, kuinka ruumistani skannattiin kerros kerrokselta ja tietoa haettiin yhä kauempaa sukujuuristani. Hetken tunsin olevani jotakin muuta, jotakin kaukaista. Jotakin, joka oli ollut elossa kauan sitten ennen ihmisiä. Hetken aikaa jopa näin itseni kauempaa tuona olentona makaamassa samalla tutkimuslaverilla. Se oli sinertävän musta olento, joka muistutti etäisesti kalaa suurine silmineen ja kaulassa olevine kiduksineen. Sen pää oli paljas ja korvien kohdalta kasvoivat ulospäin kahdet tai kolmet ulokkeet. Sormet olivat pitkät ja räpylämäiset. Jalat olivat ruumiiseen nähden ylipitkät ja koko olento näytti kummallisen hontelolta, mutta silti uhkaavalta. Sen suu oli täynnä piikikkäitä hampaita kuin syvänmeren kalalla ikään.

Vanhempani odottivat minua läheisessä heinikossa. Isäni näytti minulle piirtämäänsä joulutonttua. Skannerin tulokset olivat samalla paperilla... tai niin niiden piti olla. Isäni yritti pyyhkiä tontun kuvaa pois, joka vain sotki paperia entisestään. Punainen ja vihreä väri levisivät paperille kuin vesivärit. Yritin etsiä tuloksia, mutta niitä ei lukenut missään. Olin ihmeissäni ja pettynyt. Kenties kalanruotoisista ihmisistä ei voinut skannata mitään tietoa. Minun täytyi löytää tohtori. Etsin tohtoria vanhan ala-asteeni käytäviltä. Lapsia ja nuoria oli kaikkialla, koko käytävä oli täynnä melua. Osa opettajista oli aloittamassa tunnit, mutta yhden lukion luokan oppilaat odottivat yhä 15minuutin jälkeekin opettajaansa tulevaksi. Joku opettajista tuli ihmettelemään tilannetta. Yritin kysyä häneltä tietäisikö hän, missä tohtori olisi, mutta opettaja ei kuunnellut. Hän vain toisteli, että minun tulisi löytää eräs oppilas, koska hänen pääsykoetuloksensa olivat tulleet. Opettajan huoneen ovi oli jostakin syystä lukossa. Lähdin takaisin ulos.

Yritin löytää takaisin nummelle. Tiesin, että salainen tie sinne löytyisi koulun takaa löytyvästä pikkumetsiköstä. Pienimmät koululaiset olivat päässeet jo kotiin ja harhailivat nyt samaisessa metsikössä huudellen tuon oppilaan nimeä, jonka pääsykokeista saadut tulokset olivat tulleet. Toivoin heidän kaikkoavan pian, sillä en voisi etsiä tutkimuslaitokseen vievää tietä, jos ipanat pyörisivät samoilla mailla. Onneksi koulubussi tuli pian ja lapset kirmasivat sen kyytiin. Muutin kulkuni suuntaa läheiselle mäelle. Se muuttui huomaamattani kerhohuoneeksi. Erään ikkunan luona, jonkinlaisen sohvan takana oli pieni ruskeapuinen kapistus, joka näytti päältä päin avainkaapilta. Sen molemmin puolin olivat ovet. Tuo oli se sisäänkäynti nummelle, jossa tutkimuslaitos sijaitsi. Koko laatikko näytti enemmänkin Liisa Ihmemaan ovelta, jonka käyttöön tarvitsisi kutistusjuomaa, mutta tiesin että mahtuisin siitä ihan hyvin läpi, kunhan vain aukaisisin sen. Harmikseni huoneesta alkoi kuulumaan ääniä. Koulupäivänsä päättäneet nuoret tulivat hetkeksi viettämään aikaansa kerhotilalle, kunnes heidän vanhempansa hakisivat heidät. Muutama poika tuli pelaamaan jonkinlaista korttipeliä ihan viereeni. Yksi heistä vilkuili puista "avainlaatikkoa" siihen malliin, että joko epäili tai tiesi jotakin, mutta ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään. Laitoin laukkuni puukapistuksen eteen muina miehinä ja aloin seuraamaan poikien peliä. Minulla oli kiire löytää tohtori, mutta en voinut paljastaa kulkureittiä poikien läsnäollessa.


Jossakin vaiheessa untani, kenties haahuillessani koulussa, isäni piirtämään tutkimustulospaperiin ilmestyi kapea tekstirivi. Siinä luki jotakin kalanruodosta, joka todisti epäilyni oikeaksi siitä, että olin kaloille kaukaista sukua.

Dream-scope

Olin nähnyt unta oudoista paikoista, unohtaen osan aamulla herätessäni. Olin unohtanut jotakin tärkeää ja se vaivasi minua. Ystäväni halusi auttaa minua. Hän suoristeli valkeita johtoja käsissään ja ojensi ne minulle. Ne muistuttivat pieniä kuulokkeita. Olivat kuulemma jotakin uutta teknologiaa, joka oli juuri tullut markkinoille. Laitoin ne korviini enkä tiennyt mitä odottaa. En muista tarkalleen, kuinka kaikki tapahtui. Näin hetken kirkasta valoa, kenties välähdyksiä unestani ja samassa hetkessä olin jo takaisin tuossa ystäväni huoneessa. Kuulokkeet olivat napanneet uneni suoraan alitajunnastani, jossa se oli vielä hyvässä tallessa. Katselimme untani pienestä telkkarin ruudusta:

Kävelin hämärässä luolassa, joka oli täynnä kummallisia rakennelmia tehtynä kivistä ja luista. Kumarruin kurkistamaan muutaman kivenlohkareen muodostamaan onkaloon. Siellä oli jokin värikäs vaateriekale tai naamari. Olin polvillani ja yritin mahtua hieman syvemmälle tuohon ahtaaseen onkaloon nähdäkseni, mikä tuo värikäs juttu oli. Sen takana oli lisää kiviä, jotka tuntuivat muuttavansa muotoaan sitä mukaa mitä edemmäs pääsin kurkistamaan...

Pelkäsin tuota kohtaa unessani aivan kamalasti ja tuskin pystyin katsomaan, mitä näkisin. Muistan siellä olleen ihmisen kallon tai jotakin vielä pahempaa, joka oli kuollutta ja silti elävää. Ystäväni halusi nähdä uneni loppuun:

... Peruutin pikaisesti pois tuosta pienestä onkalosta jatkaen kulkuani kohti lievästi kaartuville portaille, jotka veivät pienelle mökille. Portaat näyttivät kauempaa dinosauruksen selkärangasta kootulta, mutta lähemmäksi päästyäni huomasinkin niiden olevan tehty ihmisen luista. Nousin portaita pitkin tasanteelle ja käännyin katsomaan luolaa vielä kerran. Sääri- ja reisiluita, jokunen kai käsistäkin otettu, kaikki kauniisti kaareutuen yhdeksi kokonaisuudeksi. Päällimmäisinä, kuin tuon kuvitteellisen dinosauruksen selkänikamina, olivat ihmisen lantioluut...


Muistaakseni olin lukenut paikallislehdestä juttua ko. luolasta, jota arkeologit olivat käyneet tonkimassa ja mystisesti jättäneet kaivauksensa kesken. En tiennyt, kuinka olin luolaan joutunut, missä se sijaitsi eikä minulla näyttänyt olevan mitään tietoa poispääsystäkään. Paikka näytti hylätyltä, mutta en kuitenkaan panikoinut, vaikka tiesin siellä asuvan jonkun tuona hetkenä.