Verenimijä

Etsin paikkaa, jossa hän olisi. Tiesin sen olevan lähellä, mutta en enää muistanut missä. Täällä ei ollut taivasta, sillä kaupunki tuntui sijaitsevan osittain suuressa luolassa. Suuret soihdut valaisivat kaupungin kullankeltaiseksi.
Sivusilmälläni näin kimallusta harmaakivisten, osittain sortuneiden portinpielien takana. Kuinka hyvin se olikaan piilossa katseilta! Pidin varani ettei kukaan nähnyt minun menevän sinne. Sortuneita ja murtuneita kiviä lojui suuressa kasassa vasten kuopan seinämää. Seisoin ja odotin. Hän oli tullut aikaisemminkin. Hän tulisi tänäänkin.
Hento väre ilmassa ja siinä hän seisoi imien minusta sinisenä välkehtivää sieluani, jonka vapaasti hänelle annoin. Ja taas kerran hän katosi, ilmestyäkseen varjoista jälleen uudestaan.
Minun tuli valita sanani tarkoin tai iltamme loppuisi lyhyeen. Hän esitti minulle arvuutteluja, jotka olivat hyvin vaikeaselkoisia. Minulla oli vain kaksi vaihtoehtoa "Yö" ja "Päivä". Pelkäsin pahinta, sillä tahdoin todella olla hänen kanssaan. Viimekerta oli ollut aivan liian lyhyt. Tällä kertaa minä onnistuin läpäisemään hänen testinsä ja sain valita, minne veisin hänet. Valitsin läheisen puiston, jossa saisimme olla rauhassa.
Puisto sijaitsi taivaan alla. Sen vanha kiviaita oli sammaloitunut ja murentunut ajan saatossa. Suuri ja hauras musta rautaportti hädin tuskin pysyi kiinni ruostuneilla pulteillaan. Paksurunkoiset puut roikottivat oksiaan koristeellisten penkkien päällä. Täysikuu sai sen hehkumaan tummanvihreänä ja syvän violettina. Pilviharson repeillessä kuu kirkastui kirkastumistaan, kunnes tajusin sen olevankin aurinko.
- Anna anteeksi! En todellakaan tiennyt kellon olevan näin paljon! Luulin yön vielä jatkuvan pitkään... sanoin ja nostin pitkän takkini hänen suojakseen. Hän uskoi minua ja olin siitä kiitollinen. Onneksi emme olleet ehtineet kauemmaksi. Juoksimme lautalle, joka kuljetti meidät takaisin kaupunkiin. Se huojui vaarallisesti aallokossa ja koko sen ajan pelkäsin auringon satuttavan häntä.
Pääsimme turvaan varjoihin. Hän katseli minua hetken, kunnes yllättäen kietoutui minuun intohimoisesti. Hänen suudelmansa polttivat. Sitten hän katosi.
Vajosin polvilleni ja maistoin häivähdyksen rautaa huuliltani. Yskin ja vapisin. Olinko muuttumassa jo nyt? Huuleeni oli tarttunut jotain, kuin pieni koukku. Ystäväni lähestyi minua.
- Ne käyttävät monesti keltapäätikkojen nokkia tuohon. Ne ovat teräviä.


Kumpi parempi kirkkaus vai loisto?
Mikä se on, joka kirkkauden nostaa ja pimeyden taittaa?

King of Spiders

Minun tuli hakea lapsuudenkotini vanhasta pihasaunasta jotakin. Se ei ollut enää löylyttelijöiden käytössä vaan se toimi enää varastona. Tavarat olivat sikin sokin pitkin lattioita ja hämähäkinseittejä riippui joka puolella. Lattialle oli kerääntynyt sameaa vettä, joka ulottui nilkkaan asti. Varoin kastelemasta kenkiäni ja hyppäsin oviaukosta kiikkerän laudan päälle. Hämähäkinseittiä tarttui kasvoille, kaulalle, vaatteisiin... Se inhotti minua. Huiskin sitä nopeasti pois. Seisoessani siinä huomasin seittejä olevan enemmän kuin olin ovelta nähnyt. Koko huone oli täynnä niitä ja niissä killui peukalonpään kokoisia vaaleanruskehtavia hämähäkkejä. Jokin värähti vedessä... Kuin okran sävyisiä oksia. Taas... Sameasta vedestä erottui useampia n.20cm pituisia ohuita oksia, jotka nitkahdellen nousivat ja laskivat vedessä. Niitä oli ylt'ympäriinsä huoneen lattiaa enkä tiennyt, mitä ne olivat ennen kuin näin ne kokonaan. Kahdeksan hennon jalan keskeltä nousi nyrkin kokoinen mötikkä... Lisää hämähäkkejä. Se, mitä olin tullutkin hakemaan sai jäädä. Iskin lähimpää jättiläishämähäkkiä puukolla selkään ja hyppäsin ulos. Otin muutaman askeleen taaksepäin ja kaaduin maahan. Hetken aikaa vain makasin.
Nousin suorilta jaloilta seisomaan. Kohosin ilmaan ja päälläni oleva valkea yömekko leijaili ilmassa. Olin se ja silti näin itseni kauempaa. Hiukseni olivat harmaat ja ihoni oli aikaisempaa kalvakampi. Ympärilläni oleva ilma tuntui väreilevän kuin asfaltti kuumana kesäpäivänä. Käteni osoitti seinää, jonka takana olisi se, mitä olin tullut hakemaan. En pystynyt hakemaan sitä itse vaan mieheni kävi nopeasti hakemassa sen; keraaminen puutarhatontun pää. Sitä tarvittiin johonkin. Se oli hyvin tärkeä.
Henki oli kaikonnut minusta. Olin jälleen oma itseni. Matkalla päärakennukseen tuntematon mies tuli vastaan varoittaen meitä kuningashämähäkin tappamisesta, joka tuottaisi todella huonoa onnea.
Ilta hämärtyi eikä sisällä ollut valoja. Kaikkialla oli hiljaista. Isäni nukkui sohvalla liinan alla. Rintakehä nousi ja laski tasaiseen tahtiin. Tuttavani asui nyt huoneessani eikä se ihmetyttänyt minua. Uudelta saunalta kuului ääniä. Jotakin pahaenteistä, riivattua... Siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Tuttavani ja mieheni jäivät jälkeeni, kun astelin takaisin eteiseen. Ulko-ovi oli auki. Sitä ei olisi missään nimessä saanut jättää auki! Rimpuilin sen kiinni ja oletin ettei se, mikä ikinä olikaan möyrynnyt ulkona ollut päässyt sisälle. Kääntyessäni huomasin tuttavani huoneen ikkunan koristeellisen, mustan rautaluukun keinahtelevan hiljaa tuulessa. Kukaan meistä ei ollut aukaissut sitä.. Se EI ollut auki aikasemmin...


Mitä ikinä se olikaan tai mikä tahansa se oli, se oli päässyt sisälle taloon emmekä me pystyneet näkemään sitä. Heräsin nopeasti ja kauhun sekaiset vilunväreet kulkivat pitkin ruumistani. Paljolti samankaltainen erään aikaisemman unen kanssa.