Déjà Vu

Vanhan raihnaisen talon yläkertaan johtavat portaat olivat leveät, roskien ja hämähäkinseittien peittämät. Tumma puu natisi askelten alla, mutta tuntui kestävän vielä vuosia ennen lahoamistaan. Seiniltä oli hilseillyt siniharmaata maalia lattialle puunlehtien joukkoon.
Yläkerrassa oli useampi huone pitkän ja kapean käytävän varrella. Ensimmäinen oli suoraan portaiden yläpäässä ja sen ovi oli auki. Likaisista ikkunoista kajasti hentoa valoa saaden makuuhuoneen näyttämään entistä valjummalta. Tummapuista sänkyä ei oltu käytetty vuosiin, samaten vaatekaappia. Ohitin huoneen ja astuin sisälle vasemmanpuoleiseen makuuhuoneeseen. Sen lattia oli samaa vaaleanharmaaksi maalattua tukevaa puuta, joka ei ihme kyllä näyttänyt yhtään kuluneelta. Kaiketi se oli ollut vierashuoneena.

Seisoimme aulassa katsellen toisiamme. Tässä talossa oli jotakin hyvin kummallista.

Samanlaiset vankat, tummapuiset portaat veivät yläkertaan tästäkin huoneesta. Niiden päässä oli jälleen kerran makuuhuone. Astelin huoneeseen, jonka värimaailma oli tummempi kuin muissa. Silti samanlaisia tummapuisia, jykeviä huonekaluja ja siniharmaata maalia. Sänky oli massiivinen parisänky, jonka vuodevaatteita koristivat koukeroiset, kauniit kuviot. Hetken näytti siltä niin kuin niissä olisi voinut vielä nukkua, mutta niiden täytyi olla homeiset kaikkien vuosien jälkeen. Lähellä sängyn jalkopäätä seisoi nuori nainen, tummat hiukset kammattuina nutturalle niskaan, pukeutuneena kuin 1800-luvun porvarisneito mustaan pönkkämekkoonsa. Seepianväriset kasvot tuijottivat minua. Alakuloisuus ja tuska täytti huoneen.

Seisoimme aulassa katsellen toisiamme... Tässä talossa kummitteli.

Yksi tytöistä lähti yläkertaan yksin, vaikkei niin saanut tehdä. Hetken kuluttua hän ilmestyi siniseen huoneeseen, joka näytti aulasta katsottuna suurelta parvelta ilman kaiteita. Se oli ainut poikkeava huone koko talossa. Sen seinät olivat ärsyttävän siniset, johon oli maalattu keltaisia suuria kaloja. Tyttö katseli hetkisen huonetta silmät täynnä ihmetystä ja alkoi sitten tanssahdellen pyöriä ympäri huonetta. Haukoimme kaikki henkeämme. Kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan, kun tyttö lähestyi vaappuen huoneen reunaa. Mustat pitkät hiukset valuivat hänen kasvoillaan... Seuraavaksi hän makasi jo lattialla edessämme ja hänen valkea nuttunsa alkoi värjääntyä punaiseksi.

Seisoimme aulassa katsellen toisiamme ja sitten käännyimme katsomaan sinisessä huoneessa tanssivaa tyttöä. Tässä talossa oli jotakin hyvin kummallista...


Olen ollut sielä yhden unen verran aikaisemminkin. Silloin olin ensimmäisessä makuuhuoneessa, josta muistan vain seinällä olleen valokuvan vanhemmasta nutturapäisestä naisesta 1800-luvulta. Jossakin oli suurempi huone, jonka pitkiä ikkunoita peittivät mustat verhot. Jossakin taisi kenties olla musta koira.

Future Clones

Se makasi sohvalla kalpeana kuin lapamato, miltei läpikuultavana ruhona. Sen hengitys rahisi vaikeana ohuissa keuhkoissa. Vanhempani seisoivat vieressäni, kun lähestyin olentoa. Se kääntyi kyljeltään selällensä ja antoi rintakehänsä ponnistella hengitysten välillä. Se katsoi minuun haaleine silmineen, suu hieman raollaan. Ranteessaan sillä oli ihoansa valkeampi merkki kuin tatuointi.
- Sitä säilytetään tulevaisuutta varten. äitini sanoi.


Se ei tuntunut niin julmalta, kun tiesi ettei se tuntenut eikä ymmärtänyt kaiketi mistään mitään. Se eli vain varastona ruumiinosille ja luuytimelle, joita käytettäisiin äitini syövän parantamiseen tulevaisuudessa.