Lazarusia

Piippumummo oli kuollut. Hän oli asunut koko ikänsä omakotitalossa Kirkkotiellä poltellen mitäs muutakaan kuin piippuansa. Neuvolan tätit usuttivat minut (siivooja kun olin) katsomaan ruumista. Yritin väistää tehtävänannon sillä, että olin jo eläessäni nähnyt neljä ruumista, joka tietenkin oli vähemmän kuin sotaveteraani-isäni näkemät lukuisat ruumiit noina vaikeina nuoruutensa aikoina. Selitystäni ei hyväksytty.

Kuljin huoneesta toiseen varovaisin askelin kuin peläten suututtavani piippumummon hengen tahi säikyttävän muut talossa olijat, jos sellaisia nyt olisi. Yritin rauhoittaa mieltäni sillä, että vanhus tultaisiin hakemaan pian pois. Ihan pian. Olohuoneen kultareunuksisen peilin kautta näin vilahduksen jäykistynyttä ruumista, joka makasi sängyllä. Nytkähdys. Toinen. Ne ovat vain niitä kuolleille tyypillisiä juttuja. Yritin rauhoitella itseäni. Kiersin eteisen kautta keittiöön ja kurkistin varovasti makuukammarin puolelle. Vanhuksen iho oli hyvin ryppyinen ja kellertävänruskea muistuttaen miltei E.T:tä. Kenties pidemmälle ehtinyt maksasairaus. Nykiminen lakkasi. Kuului huokaus. Toinenkin. Kurotin pidemmälle nähdäkseni enemmän vaikken olisi tahtonut. Uteliaisuushan se vie aina voiton. Selvästikin vanhus hengitti. Astuin kunnon askeleen seisahtuakseni ovensuuhun, vaikka minua pelotti kohdata näkemäni. Vanhus todellakin oli elossa, mutta miten sitä en osannut sanoa. Pelkäsin hänen säikähtävän minua ja saavan sydänkohtauksen, jos hänen sydämensä nyt ylipäätään oli toiminnassa. Äänet ulkoa muistuttivat minua ambulanssikuskeista ja neuvolatäteistä. Avasin oven ilmoittaen piippumummon olevan sittenkin hengissä.

Uni keskittyi vaeltamaan minulle entuudestaan tutuissa paikoissa: neuvolassa, jota äitini työvuosinaan siivosi ja mummolassa, jonne jotkin hirvittävätkin unet tuntuvat joutuvan. Tämän unen piippumummoon liittyi jotakin kaameaa, joka odotteli sopivaa hetkeä tullakseen ilmi kuin kuplien pinnan alla. Piippumummo oli todellakin kuollut, tiesin sen. Silti näin omin silmin, kuinka hän nytkähdysten kautta opetteli hengittämään ja elämään uudestaan. Kävin keskustelun jossakin vaiheessa hänen kanssaan mutten muista siitä mitään muuta kuin sen, että jouduin korottamaan ääntäni miltei huudoksi asti, jotta hän kuulisi minut. Liekö olin keittämässä kahvia? Kenties zombitkin voivat pitää kahvista ja muista arkipäiväisistä asioista.

Soon in all of us lives a small cannibal

Vaaleankeltaiset heinät huojuivat tuulessa molemmin puolin pientä polkua, jonka toista puolta reunusti sään harmaannuttama riukuaita. Kauempana lähellä vanhaa harmaata latoa seisoi pari ihmistä, joiden luota lähti syöksyen juoksemaan nuori saksanpaimen koira.

Istuin linja-autossa, jonka renkaat liukastelivat ohuen jään peittämällä mukulakivikadulla. Auto ajautui vastaantulijoiden kaistalle pienessä mäessä ja oli törmätä pienen kaupan ikkunaan. Siinä kohdin jäin kyydistä.

Astuin sisälle kauppaan. Se oli hyvin pieni ja ainut valonlähde tuntui olevan likainen ikkuna, jonka edessä oli jos jonkinmoista tuotetta. Kaikki tuntui sulautuvan ulkomaailman ruskeisiin mukulakiviin ja seiniin, seepian väreily viipyi täälläkin. Seisahduin puolimätien juuresten ja vihannesten luo, jotka oli lajiteltu pyörivään telineeseen alennushinnoin. Minun tulisi ostaa koiralleni ruokaa.

Kävelin entisen kerrostaloasuntoni keittiöön, jossa ex-mieheni kokkaili jotakin. Kun vihdoin ymmärsin, mitä hän oli tekemässä kurkkuuni nousi hirvityksen pala. En antanut sille valtaa. Susikoira tepasteli uunin luona jättäen verentahraamia ihrajälkiä kaikkialle. Ajoin koiran pois. Ihmettelin miten naapurit eivät olleet vielä havainneet paksua ihran ja kuoleman löyhkää, joka oli valloittanut keittiön sakeana. Silmäilin keittiötä ja mietin vain kuinka sen saisi siivotuksi joka ikistä läikkää myöten. En halunnut hänen jäävän kiinni teostaan. Lihasta tuli herkullisinta, kun sen paistoi alatasolla noin kolmisen tuntia. Laitoin pellilisen ruumiinosia uuniin ja katsoin, kuinka niiden verinen pinta kupli muuttuen mustaksi. Eihän siinä niin pitänyt käydä. Niistähän piti tulla rapsakan ruskeita. Päästä pullottava silmä tuntui katselevan minua kihisten. Se oli hirveää. Hyvin hirveää. Käännähdin ja edessäni oli toinen pää. Se lepäsi vadilla keskellä pöytää ja näytti katselevan meitä kuin painaen muistiinsa jokaisen liikkeemme minkä ikinä teimmekään. Minut repäistiin huoneesta pois.

Seisoin torilla hieman kauempana ihmisvilinästä, joka ympäröi nuorta naista. Naisen kimakka huuto yltyi ja se kuului piilopaikkaani asti selkeästi kaiken ihmisjoukosta lähtevän puheensorinan ylitse. Hänen silmänsä lukittuivat minuun ja hän huusi exäni nimeä. Sydämeni tuntui lakkaavan lyömästä.

Olin takaisin keittiössä, jossa ex-mieheni jatkoi lihojen pilkkomista. Pakokauhu oli ottanut minusta vallan.

- Sinun kannattaisi kääntää tuo pää. Nainen näkee kaiken. sanoin ja olin valmis auttamaan kaikessa.

Ex-mieheni, tuo harras kasvissyöjä, oli keksinyt vieläkin paremman tavan säästää maailma rappiolta ja aloitti siten kannibalismin.