Silverbeast

Se oli jonkinlainen kauppa tai ravintola, kenties konditoria. Tiskin takana olevalla naisella oli pitkät vaaleat ja laineikkaat hiukset. Hänen poskensa punersivat hänen hymyillessään. Puna-valkoraitaisen essun alla olevan pitkähihaisen punaisen paidan hihat oli kääräisty ylös. Hänellä oli apunaan pari muuta nuorta tyttöä samanlaisissa vaatteissa.

Vanhempi mies puhui matalalla äänellä. Lähdin seuraamaan häntä. Hän oli pukeutunut ruskeahkoon puvuntakkiin ja housuihin. Hänen hiuksensa näyttivät harmaantuneen jonkinverran sivuilta.

Tuntui ruuhka-ajalta. Ihmiset kävelivät kaduilla kiireisesti kauppakassit käsissään ja autot sujahtelivat ohitsemme. Vedin huppuni pääni suojaksi, sillä kukaan ei saisi huomata minua. En tiennyt oliko se sen parempi, sillä olin valinnut juuri täksi päiväksi kissahupparini. Ihmettelin vaaleanpunaisia lenkkeilyhousujani.

Käännyimme suuren harmaa-ruskean sävyisen betonisen rakennuksen kulmalta vasemmalle. Tulimme jonkinkaltaiselle sisäpihalle, jossa oli matalat yksikerroksiset valkotiiliset talot, valkoisine vesiränneineen ja punaisine tiilikattoineen. Mies oli tarttunut minua kyynerpäästä kiinni johdatellen minua kohti ovea. Mitä sen takana ikinä olikaan tiesin sen merkitsevän jonkinkaltaista vapautta. Sen takana olisivat vastaukset. Sen takana olisi rauha ja tämän pakenemisen päättyminen.

Olimme vain muutaman askeleen päässä. Mies oli jo ojentamassa kättään kohti ovenripaa, kun tunsin jonkin tarttuneen minua laukusta ja vetävän minua voimalla taaksepäin. Käännähdin hämmentyneenä. Säikähdin näkemääni. Maassa istui pieni, oudon näköinen ja muotoinen mies. Hän muistutti enemmänkin apinaa istahtaessaan hetkeksi alas ja katsoessaan minua mulkosilmillään. Hänen suunsa kääntyi irveeseen paljastaen suunnattoman mustan aukon, jota reunustivat rivi tasaisia joskin kuluneita hampaita. Hän näytti olevan kauttaaltaan harmaan homeen tai karvan peitossa. Oli vaikea sanoa, mitä se oli. Hän alkoi jälleen riuhtomaan laukkuani. Keräsin voimani ja syöksähdin eteenpäin pidellen kiinni laukustani.
"Se ei saa viedä laukkuani. Se on vieläpä auki." Pelkäsin sieltä tippuvan jotakin, vaikka se näyttikin tyhjältä. Pelko iskeytyi jälleen minuun.
"Tätä ei ole ennen tapahtunut! Ei unissani!"
"Mitä tarkoitat?" Mies takanani oli liikahtanut lähemmäs minua ja hänen äänensä kuului läheltä korvaani. Olento repi laukun kantohihnaa yhä kauemmas kuin pitkää mustaa kuminauhaa. Rutistin laukkua sylissäni koko voimallani.
"Tätä ei ole koskaan ennen tapahtunut unissani. Ei koskaan... Silverbeast.. Tätä ei ole koskaan..."


Heräsin hien ja pelon sekavaisuudessa uni-minäni huudon kaikotessa kauemmaksi. En halunnut aukaista silmiäni, sillä se olento tuntui tulleen huoneeseen ja tuijottavan minua sängynlaidan ylitse. Sen nimi oli iskenyt kallooni kuin salama. Harmikseni en muista enää unen alkua, sillä se piti sisällään syyn siihen, miksi minun tuli paeta ja mitä sekä sen kuka tuo karismaattinen vanhempi mies oli.

Gods from Outer Space

Lentokoneen jylinä taivaalla muuttui äänekkäämmäksi. Kuulosti ihan siltä kuin se tippuisi, mutta siltähän ne aina kuulostivat lähestyessään kenttäänsä, jolle laskeutua. Yritin kurkkia ikkunoista ulos. Ääni koveni kovenemistaan. Se tuntui kuuluvan suoraan päältämme. Sitten näin sen ikkunasta. Se oli lähempänä kotiamme kuin olin luullut. Se olisi saattanut raapaista piipun katoltamme ollessaan oikeassa kulmassa. Se kierteli ja kaarteli. Lähestyi ja kaikkoontui. En ollut nähnyt ennen sen kaltaista alusta koskaan ennen. Se oli kantikas ja tumma. Ilmeisesti ohjaamo oli keskellä kuperan, pisaran muotoisen tumman lasin alla. Alus iskeytyi naapurin tunkion päälle. Ilmassa se oli näyttänyt huomattavasti isommalta.

Ei ollut aikaa jäädä katsomaan oliko aluksen miehistö hengissä. Se oli sytyttänyt talomme palamaan yhdestä nurkasta.
" Ota kissat ja laita ne valjaisiin! Meidän täytyy lähteä pian! Talo on tulessa!" huusin ja paniikki iskeytyi päälleni salvaten hengitykseni. Missä olivat kissat? Entä niiden valjaat? Isä ei aluksi liikahtanutkaan paikaltaan, kunnes sain hoputettua häntä. Täytyi soittaa hätänumeroon. Palolaitos!
"Linjat ovat tällä hetkellä täynnä. Älkää sulkeko puhelinta vaan jääkää odottamaan. Jonotusaika on noin kymmenen minuuttia." sanoi rauhallinen naisen ääni nauhalta.
"No voi jumalauta! No nyt sinne tieten soittaa kaikki, jotka on nähny tuon aluksen ja sen putoamisen! Saatana! Menkää ny helvettiin sieltä linjoilta, kun meidän talo on tulessa! Se voi olla kymmenessä minuutissa jo palanut poroksi!" panikoin vain enemmän.
"Haloo? Voisin vaikka laulaa teille tässä odotellessanne." ja niin toisessa päässä oleva nainen alkoi laulamaan jotakin tuttua värssyä. Olin luullut sitä nauhoitteeksi. Ehkä se olikin. Niillä ei vain ollut hissimusiikkia, jota laittaa tulemaan nauhalta. Tuuppasin puhelimen äidilleni, kun en jaksanut kuunnella siellä lauleskelevaa naista. Ehkä sieltä joku vastaisi joskus.

Kävelimme kaupungilla. Olo oli kuin puulla päähän lyöty. Kuinka pahasti kotimme palaisi? Tulisikohan siitä suurikin remontti? Pitikö sen aluksen juuri siihen pudota? Sehän oli menossa jo metsän suuntaan... Olikohan palokunta edes tullut paikalle? Seurassamme oli joku isän tuttava. He rupattelivat koko matkan ajan. Kuljin äitini vieressä mietteliäänä. Kauempana näin pari tuttavaani juttelevan Andy McCoylle. En tiennytkään niiden tuntevan toisiaan.
"Nyt minä saan vihdoinkin esitellä kaverini sulle." nykäisin äitiäni käsipuolesta. Hän ei vaikuttanut yhtä kiinnostuneelta. Lähestyessämme toisiamme Andy oli kadonnut. Hymyilimme, irvistelimme ja pelleilimme.
"Ne oli ne mun kaverit."
"Jaa." äiti ei edes yrittänyt kuulostaa innokkaalta.

Seisoimme hetken tienposkessa ja katselimme tuskaisina taloamme. Lumi peitti tien eikä siinä näkynyt minkäänlaisia jälkiä. Ne eivät olleet tulleet... Ohittaessamme naapurin kuusiaidan näimme sittenkin palokuntalaiset. Muutaman miehen ja naisen sammuttamassa samaa nurkkaa, johon tuli oli puraissut kiinni. Ihmettelin, miksei heillä ollut autoa mukana... Ja missä letkut olivat kiinni? Huomioni kiinnittyi romuttuneeseen alukseen. Lähestyessäni sitä näin kuolleen miehen aluksen ohjaamossa. Hänen päällänsä värähteli jokin puolikuollut harmaalta madolta näyttävä juttu, joka oli yrittänyt ottaa miehen muodon.
"Ne ovat kaikki nyt kuolleita. Ei hätää. Ne yrittivät soluttautua joukkoomme ottaen muotomme ja imitoiden meitä." eräs palokuntalainen selitti. He tekivät lähtöä.

Talomme ikkunat olivat palaneet jokaisesta huoneesta mustiksi. En tiennyt, kuinka palokunta oli saanut tulen hallintaansa tai miten se oli levinnyt jokaiseen huoneeseen niin nopeasti ilman muuta vahinkoa kuin tummuneet ikkunat. Kurkistin keittiön ikkunasta sisään. Kolme kaveriani istuivat lattialla. Mitään sanomatta hymyilimme hetken toisillemme ja annoin katseeni kiertää heissä jokaisessa.
"Se saatiin sitten hallintaan." huokaisin helpotuksesta. Tytöt alkoivat juttelemaan iloisesti. Silti sisälläni kalvoi jokin, joka kertoi jonkin olevan pielessä. Katsoin heitä vielä kertaalleen.
"Hei." katsoin ensimmäistä.
"Heippa." hän vastasi hymyillen.
"Moi." katsoin toista.
"Muih." hänkin vastasi. Käännyin kolmanteen jo miltei tietäen, mitä odottaa.
"Iltaa." sanoin.
"Iltaa." hän vastasi samalla tajuten, mitä oli juuri paljastanut. Hänen selkänsä takaa alkoi kasvaa pitkä ja musta häntä. Toiset tytöt eivät sitä nähneet.
"Älkää päästäkö häntä!" Tytöt katsoivat minuun oudosti, kun yritin kiivetä äkkiä ikkunasta sisälle.
"Hän on yksi niistä! Ottakaa hänet kiinni!"
Kaikki tapahtui nopeasti. Hän, joka joskus oli ollut kaverini muutti äkisti muotoaan ja katosi vaatekasan alle. Tytöt yrittivät saada sitä kiinni.
"Pidelkää sitä paikoillaan! Tappakaa se! Tappakaa! Laita se kulhoon! Tarvitaan sähköä!"
Olento luikerteli ja huusi kammottavalla tavalla.



Ne olivat tulleet jostakin kaukaa. Ne yrittivät pelastautua ottamalla lähimmän elävän muodon, jonka näkivät. Niiden mielestä siinä ei ollut mitään väärää. Ehkä jokunen niistä pääsi karkuun palomiesten joukossa tai ehkä heistä kaikki olivat niitä. He eivät voineet näyttää oikeaa muotoaan, sillä pelkäsivät reaktioitamme. Vaan kukaan heistä ei tiennyt, että meillä oli jo kissoja ennestään.

J with Us

Aurinkoinen kesäpäivä oli muuttumassa persikansävyiseksi illaksi. Olin ollut menossa suihkuun, mutta mokoma putkien taideteos oli muuttunut valkeaksi pylvääksi, joka koristi nyt pihaamme. Nojasin pylvästä vasten ja mietin, kuinka mainoslehtien sivuilla mustaan harsoon verhoutuneet naiset näyttivät aina niin kauniilta hymyillessään pehmeästi terrakottaseinää vasten nojaillessaan. Yritin itse samankaltaista hymyä. Vesi välkehti vielä lämmittävän auringon alla, joka värjäsi kullankeltaiseksi pienen mökkimme seinää. Kurottauduin ottamaan kuivaustelineeltä ison oranssin pyyhkeen johon kietouduin, sillä päälläni oli tuohon asti olleet vain alusvaatteet. Pari pikkulasta ajoi pyörineen ohi. Ponnistin korkealle ja leijuin pehmeästi alas kuin höyhen. Pikkutyttö oli kurvannut pienellä pyörällään takaisin ja katseli minua pää kallellaan: - Kuka sää oot? Ootko sää enkeli? Missä sä kävit?' Hymyilin hänelle ja vastatessani hän nojasi molempiin käsiinsä pidellen kyynäreitään pyöränsä ohjaustangolla.
- Olen enkeli. Haluatko sinä nähdä, missä minä asun?' Tyttö nyökkäsi ja hän tuli viereeni jättäen pyöränsä lojumaan pihallemme. Nousimme pilviharson tuolle puolen, suoraan huoneeseen.
- Täällä minä asun. Meitä on täällä useampia. Kaikki parhaat paikat menivät heti aluksi, jotka ovat yläkerrassa, mutta toisaalta on helpompaa asua täällä alakerrassa. Illalla kotiin tultaessa saa vain rötkähtää sängylle eikä tarvi kivuta portaita ylös.' selitin tytölle. Hän nyökkäili hymyillen. Huoneessa asui minun lisäkseni muutama muukin tyttö. Osalla oli farkut jalassa, yhdellä vaaleat pitkät kutrit ja pari taisi tuiskia toisiaan tyynyillä. Kaksi käveli yläkertaan puuportaita pitkin. Ihan tavallisen nuorison näköistä sakkia. Kenelläkään ei ollut siipiä selässään, mutta he olivat enkeleitä.
- Tunnetko sää Jeesusta? Asuuko sekin täällä? tyttö kysäisi roikkuen hihassani. Jossain vaiheessa olin saanut vaatteet päälleni. Tytön kysymys aiheutti kämppiksieni kiljahduspyrähdyksen.
- Tottakai! Siis Jeesus on nykyään kuuminta kamaa täällä. Sillä on bändi "Jeesus and the Group" ja ne soittaa hiton hyvää musiikkia! Sen uusi musiikkivideo pyörii tv:ssä koko ajan!' Olin aivan tohkeissani selittäessäni tytölle asiasta ja kämppikseni kiljahtelivat edelleen huokausten kera. Bändi tunnettiin myös nimillä "The Group" ja "J with Us", joka äännettiin hassusti Jii(with)zus. Ilmeisesti Jesse oli pistänyt bändin kasaan entisten opetuslastensa kanssa ja se soitti miellyttävän rullaavaa musiikkia, jota voisi verrata maallisen Antti Tuiskun discopoppiin.
Hetken kuljeskelin ulkosalla ja kuuntelin ko. bändin musiikkia, joka oli suomeksi laulettua hittikamaa. Osa kappaleista oli rokimpaa tavaraa.
- Entäs Saatana? Missä se on? tyttö kysyi ja vetäisi minut taas hänen seuraansa.
- Voi, silläkin on bändi! Ne soittaa aivan mahtavaa heavyä! selitin jälleen innoissani pikkuhiljaa heräillessäni.


"Matkustan taas. Ampiainen on junassa..." ovat ainoat sanat, jotka muistan. Harmiksi. Eräs kerto oli niin mahtavan voimakasta, mutta siitä en muista muuta kuin heavy-huutoa, joka alkoi k-kirjaimella... ellei jopa kaikki sanat alkaneet sillä...
Jälleen yksi vuosien takainen sekä hilpeyttä että kummastusta herättävä uni.

Eläimen hinta

Talven pimeä ilta, jossa hengitys huurusi ja lunta oli ainakin puoleen sääreen saakka. Istuimme porojen selässä pidellen päitsistä kiinni. Odotimme lupaa pinkaista vauhtiin. Lupaa hypätä ojan ylitse. Ne kaksi muuta singahtivat hetkessä ohitseni, kun nuori poroni jäi kompuroimaan lumeen. Se kellahti kumoon hetkessä eikä päässyt omin voimin ylös. Pyörimme ojan pohjalle yhtenä kasana. Lumi, rikkoutunut jää ja kylmä vesi imaisivat meidät mukaansa. Lumi pöllysi ympärillämme, kun poroni haukkoi henkeään ja kuopi hoikilla jaloillaan ympäriinsä. Raskaan taiston jälkeen pääsimme ylös ojasta. Olimme kastuneet kauttaaltaan ja pakkanen purisi meidät hetkessä kuoliaiksi ellemme liikkuisi. Vedin väsynyttä poroa perässäni kohti siltaa. Yritin lämmittää sitä parhaani mukaan. Pörrötin sen turkkia, halasin ja puhuin rauhoittavasti, mutta määrätietoisesti. Meidän tuli päästä suojaan nopeasti. En tahtonut menettää tuota kaunista eläintä. Ylitimme sillan ja kävelimme kohti rakennuksia.

Kuljin pitkää jäistä tietä ylöspäin kantaen suurta muovipussia mukanani, jossa poron jäänteet olivat. Se oli paloiteltu ja sullottu tuohon läpinäkyvään, paksuun muoviin. Äitini kulki vierelläni. Lumipyry yltyi ja matkaa oli vielä jäljellä. Puolivälissä aseistautunut mies pysäytti meidät. Kenties jotakin lupajuttuja tai maksuja. Sain jonkinlaisen lapun. Jatkoimme ylemmäs ja tie jyrkkeni entisestään. Poron ruumis painoi hetki hetkeltä enemmän. Saavuimme punertavan teltan luo. Sen ulkopuolella seisova nainen osoitti miestään, joka seisoi teltan sisäpuolella. He eivät näyttäneet tuntevan jäistä tuulta ihollaan laisinkaan. Mies otti lapun ja poron minulta vaihtaen muutaman sanan kanssani. Käännyimme äitini kanssa takaisin. Matkalla alas kysyin äidiltäni: - Miksi minä olin pelastuksen arvoinen, mutta ei poro?


En tiedä, mitä välissä tapahtui. Unessani kuitenkin tiesin, että meidät molemmat olisi pystytty pelastamaan. Poroni ei ollut sen huonommassa kunnossa kuin minäkään ja olimme lähellä rakennuksia.

Haudan takainen

Hänet oli haudattu päiviä ennen ja nyt me repisimme hänen sielunsa takaisin ruumiiseen maailmasta, josta tiesimme, mutta jossa emme olleet vielä käyneet. Mantran tavoin sanoja kuiskailtiin hiljaa yöhön; "Ryömi... Sielu... Herää... Nouse...". Meripihkainen taulu esitti Anubista. Taululla oli suurin merkitys sielun houkuttelemisessa. Se tuli pitää piilossa sielulta. Sitä ei tulisi nähdä ennen täydellistä heräämistä muutoin jokin menisi pieleen. Tietämystä siitä, mitä oikeasti tapahtuisi sellaisessa tilanteessa ei ollut kellään tiedossa. Riitti, että uskoimme taulun näkemisen tuottavan sieluttomalle ruumiille tai ruumiittomalle sielulle huonoa onnea. Naisen kohmeiset sormet haparoivat haudan ympäröivää multaa. Hänet oli haudattu päällään vain yksinkertainen valkea yömekko, kuten yleensä oli tapana. Tummat pitkät hiukset valuivat lainehtien pitkin selkää. Hän hengitti vaikeasti, kunnes yllättäen veti keuhkonsa täyteen ilmaa niin että se vinkui ja rahisi kuivuneissa onkaloissa. Hänet oli herätetty onnistuneesti.
Toisena yönä en edes osannut varautua herättämiseen. Kuljin nummella tavalliseen tapaani keskellä yötä, kun näin muutaman miehen kaivavan kuoppaa. He puhuivat jotakin, mutta kuulin sen vain etäisenä muminana. Kuun valo osui lapioihin, jotka tunkeutuivat maahan kerta toisensa perään. Yksi miehistä oli tukevampi, parrakas ja pukeutunut tummahkoon sadeasuun. Päässään hänellä oli samansävyinen kalastajalakki suojaamassa sateelta. En ollut huomannut ulkona satavan. Toinen oli nuorempi ja solakampi. Hänen hiuksensa olivat tummat ja hän näytti hengästyneeltä. Likatahroja kulki pitkin hänen kasvojaan, joita syntyi lisää, kun hän pyyhkäisi otsaansa. Kolmas seisoi haudan päässä ja kurkisteli haudan syvyyttä. Sopusuhtainen, ehkä samanikäinen nuoremman kanssa. En tiennyt, kuinka kauan he olivat jo kaivaneet, mutta miehet näyttivät väsyneiltä. En tiennyt syytä, miksi tämä ruumis tuli herättää, mutta olin valmiina rituaaliin. Kaikki sujui hyvin, kunnes ruumis haparoi itseään ylös haudasta. Nuoren miehen kalpeat ja luiset kasvot katsoivat minua. Hänen hiuksensa olivat pitkät, miltei puoleen selkään asti. Hänen kasvonsa vääntäytyivät hymyyn ja hänen kuivasta kurkustaan korisi ivallinen nauru. En osannut varautua tällaiseen. En osannut edes perääntyä hänen tieltään, kun hän puski itsensä nurmikolle. Ponnahtaen ylös mies katosi yöilmaan. Se oliko hän itse lentänyt tiehensä vai oliko häntä ollut noutamassa jonkinlainen lohikäärmettä muistuttava olento, sitä en pysty vannomaan. Hautaa kaivaneet miehen manasivat ja minä heidän mukanaan. Sielu ei ollut ehtinyt asettua ruumiiseen. Tätä se tarkoitti. Tätä se tulisi olemaan, jos ennen sielun ja ruumiin yhdistymistä jompi kumpi niistä näkisi taulun. Olin yrittänyt piilottaa sen jonkinlaiseen kaappikelloa muistuttavaan laatikkoon. Jotenkin ruumiis oli nähnyt sen. Tai sielu... Nyt ne vaelsivat kumpikin eksyneinä toisistaan. Mitä nyt tapahtuisi? Jotain pahaa? Jotain pahaa oli jo tapahtunut. Miten tulisi jatkaa? Kenelläkään ei ollut tästä tietoa. Sielun ja ruumiin Vaelluksesta ei oltu koskaan puhuttu. Vain, että kumpikaan niistä ei saisi nähdä taulua ennen täyttä Asettumista. Mitä nyt? Kuinka löydän heidät ja liitän yhteen? Kukaan ei voinnut auttaa.
Kuljin katuja pitkin. Se, mitä oli tapahtunut oli tapahtunut. Yritin keksiä keinoja sielun palauttamiseen jo heränneeseen ruumiiseen, mutta en keksinyt ainuttakaan. Rituaalista oli kerrottu vain suullisesti ja ajan mittaan osa asioista oli tipahdellut pois käyttämättömyyden vuoksi. Milloin viimeksi näin oli käynyt? Vuosisata sitten? Kauemmin? Olin epäonnistunut hirvittävällä tavalla enkä vielä edes osannut arvata, kuinka pahat seuraukset tästä olisi. Käännyin katsomaan minut ohittanutta miestä. Hän ei näyttänyt kerjäläiseltä vaan porvarilta pukuineen. Jokin hänessä oli onnistunut saamaan huomioni, mutta mikä? Seurasin häntä katseellani. Ihmiset ohittivat minut ja tuon miehen, joka jokaiselta yritti anoa jotakin. Sitten mies huomasi minut. Hänen kasvonsa muuttuivat epätavallisen harmaiksi, mutta en osannut reagoida siihen mitenkään. Hänen silmänsä olivat saaneet minut otteeseensa. Mies hymyili: " Verta?". Minulla ei ollut omaa tahtoa. Olisin varmasti vain kävellyt tieheni, kuten muutkin. Vai olisinko? Ojensin kättäni. Ojensin sormeani. Siinä oli pieni piste punaista. Mies otti sen riemullisena vastaan kuin kerjäläinen kolikon. Hän nuuhki ja maistoi sitten. Hänen riemunsa oli yhtä minun kanssani. Hän hotkaisi sormeni suuhunsa ja imi sitä. Tunsin, kuinka veri pakeni minusta suihkuna. En paennut. En vastustellut. Vedin sormeni pois. Mies näytti kiitollisemmalta kuin koskaan. En paennut. En pelännyt. Olin hurmoksessa. Jalkani tuskin kannattelivat.
Sitten heitä oli ympärilläni enemmän kuin koskaan. Mistä he olivatkaan kaikki tulleet? Ja minä olin yksi heistä. Nauroin ja niin minä paljastin todellisen luontoni. Kulmahampaani ja tämä elämä. Sitä olin yrittänyt etsiä koko elämäni ja nyt olin löytänyt sen. Upotin hampaani kauniin vaaleaverikön kaulaan, joka ei ehtinyt edes kiljaista kauhusta. Hurmokseni kasvoi yhä suuremmaksi.


Tästä on jotakuinkin muutama vuosi aikaa. Löydettyjä wanhoja ylös kirjoitettuja unia jostakin kolkasta.

SlippiN' IN

Olin huoneeni lattialla kontillani ja lueskelin jotakin uusinta musiikkimaailman lehteä. Artikkeli Nine Inch Nailsistä kuvineen kaikkineen. Eräs kuvista erottui joukosta; kitaristihemmon musta siluetti vasten hypnoottista musta-vihreää rengaskuviontia. Jos sitä katsoi tietystä kulmasta sen vihreä sävy muuttui jokseenkin vellovaksi kuin hologrammitarroissa.
- Älä mene vielä. Odota nyt minuakin! kaverini huudahti takaani.
Olin kuitenkin jo kohottanut oikean käteni ilmaan ja läiskässyt sen tuon hypnoosikuvan päälle. Maailma muljahti ympärilläni ja avautui hetken kuluttua miltei samanlaisena. Talosta kuului kuitenkin enemmän ääniä kuin aikaisemmin. En tunnistanut niistä ainuttakaan. Ihmisiä kulki huoneista toisiin. Nousin ylös ja pyörähdin ympäri. Huoneeni oli täynnä lautaromua ja osittain koottuja hyllyköitä. Muutama tyyppi yritti saada huoneen perältä joitakin lautoja nostetuksi. Menin auttamaan.

Verenimijä

Etsin paikkaa, jossa hän olisi. Tiesin sen olevan lähellä, mutta en enää muistanut missä. Täällä ei ollut taivasta, sillä kaupunki tuntui sijaitsevan osittain suuressa luolassa. Suuret soihdut valaisivat kaupungin kullankeltaiseksi.
Sivusilmälläni näin kimallusta harmaakivisten, osittain sortuneiden portinpielien takana. Kuinka hyvin se olikaan piilossa katseilta! Pidin varani ettei kukaan nähnyt minun menevän sinne. Sortuneita ja murtuneita kiviä lojui suuressa kasassa vasten kuopan seinämää. Seisoin ja odotin. Hän oli tullut aikaisemminkin. Hän tulisi tänäänkin.
Hento väre ilmassa ja siinä hän seisoi imien minusta sinisenä välkehtivää sieluani, jonka vapaasti hänelle annoin. Ja taas kerran hän katosi, ilmestyäkseen varjoista jälleen uudestaan.
Minun tuli valita sanani tarkoin tai iltamme loppuisi lyhyeen. Hän esitti minulle arvuutteluja, jotka olivat hyvin vaikeaselkoisia. Minulla oli vain kaksi vaihtoehtoa "Yö" ja "Päivä". Pelkäsin pahinta, sillä tahdoin todella olla hänen kanssaan. Viimekerta oli ollut aivan liian lyhyt. Tällä kertaa minä onnistuin läpäisemään hänen testinsä ja sain valita, minne veisin hänet. Valitsin läheisen puiston, jossa saisimme olla rauhassa.
Puisto sijaitsi taivaan alla. Sen vanha kiviaita oli sammaloitunut ja murentunut ajan saatossa. Suuri ja hauras musta rautaportti hädin tuskin pysyi kiinni ruostuneilla pulteillaan. Paksurunkoiset puut roikottivat oksiaan koristeellisten penkkien päällä. Täysikuu sai sen hehkumaan tummanvihreänä ja syvän violettina. Pilviharson repeillessä kuu kirkastui kirkastumistaan, kunnes tajusin sen olevankin aurinko.
- Anna anteeksi! En todellakaan tiennyt kellon olevan näin paljon! Luulin yön vielä jatkuvan pitkään... sanoin ja nostin pitkän takkini hänen suojakseen. Hän uskoi minua ja olin siitä kiitollinen. Onneksi emme olleet ehtineet kauemmaksi. Juoksimme lautalle, joka kuljetti meidät takaisin kaupunkiin. Se huojui vaarallisesti aallokossa ja koko sen ajan pelkäsin auringon satuttavan häntä.
Pääsimme turvaan varjoihin. Hän katseli minua hetken, kunnes yllättäen kietoutui minuun intohimoisesti. Hänen suudelmansa polttivat. Sitten hän katosi.
Vajosin polvilleni ja maistoin häivähdyksen rautaa huuliltani. Yskin ja vapisin. Olinko muuttumassa jo nyt? Huuleeni oli tarttunut jotain, kuin pieni koukku. Ystäväni lähestyi minua.
- Ne käyttävät monesti keltapäätikkojen nokkia tuohon. Ne ovat teräviä.


Kumpi parempi kirkkaus vai loisto?
Mikä se on, joka kirkkauden nostaa ja pimeyden taittaa?

King of Spiders

Minun tuli hakea lapsuudenkotini vanhasta pihasaunasta jotakin. Se ei ollut enää löylyttelijöiden käytössä vaan se toimi enää varastona. Tavarat olivat sikin sokin pitkin lattioita ja hämähäkinseittejä riippui joka puolella. Lattialle oli kerääntynyt sameaa vettä, joka ulottui nilkkaan asti. Varoin kastelemasta kenkiäni ja hyppäsin oviaukosta kiikkerän laudan päälle. Hämähäkinseittiä tarttui kasvoille, kaulalle, vaatteisiin... Se inhotti minua. Huiskin sitä nopeasti pois. Seisoessani siinä huomasin seittejä olevan enemmän kuin olin ovelta nähnyt. Koko huone oli täynnä niitä ja niissä killui peukalonpään kokoisia vaaleanruskehtavia hämähäkkejä. Jokin värähti vedessä... Kuin okran sävyisiä oksia. Taas... Sameasta vedestä erottui useampia n.20cm pituisia ohuita oksia, jotka nitkahdellen nousivat ja laskivat vedessä. Niitä oli ylt'ympäriinsä huoneen lattiaa enkä tiennyt, mitä ne olivat ennen kuin näin ne kokonaan. Kahdeksan hennon jalan keskeltä nousi nyrkin kokoinen mötikkä... Lisää hämähäkkejä. Se, mitä olin tullutkin hakemaan sai jäädä. Iskin lähimpää jättiläishämähäkkiä puukolla selkään ja hyppäsin ulos. Otin muutaman askeleen taaksepäin ja kaaduin maahan. Hetken aikaa vain makasin.
Nousin suorilta jaloilta seisomaan. Kohosin ilmaan ja päälläni oleva valkea yömekko leijaili ilmassa. Olin se ja silti näin itseni kauempaa. Hiukseni olivat harmaat ja ihoni oli aikaisempaa kalvakampi. Ympärilläni oleva ilma tuntui väreilevän kuin asfaltti kuumana kesäpäivänä. Käteni osoitti seinää, jonka takana olisi se, mitä olin tullut hakemaan. En pystynyt hakemaan sitä itse vaan mieheni kävi nopeasti hakemassa sen; keraaminen puutarhatontun pää. Sitä tarvittiin johonkin. Se oli hyvin tärkeä.
Henki oli kaikonnut minusta. Olin jälleen oma itseni. Matkalla päärakennukseen tuntematon mies tuli vastaan varoittaen meitä kuningashämähäkin tappamisesta, joka tuottaisi todella huonoa onnea.
Ilta hämärtyi eikä sisällä ollut valoja. Kaikkialla oli hiljaista. Isäni nukkui sohvalla liinan alla. Rintakehä nousi ja laski tasaiseen tahtiin. Tuttavani asui nyt huoneessani eikä se ihmetyttänyt minua. Uudelta saunalta kuului ääniä. Jotakin pahaenteistä, riivattua... Siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Tuttavani ja mieheni jäivät jälkeeni, kun astelin takaisin eteiseen. Ulko-ovi oli auki. Sitä ei olisi missään nimessä saanut jättää auki! Rimpuilin sen kiinni ja oletin ettei se, mikä ikinä olikaan möyrynnyt ulkona ollut päässyt sisälle. Kääntyessäni huomasin tuttavani huoneen ikkunan koristeellisen, mustan rautaluukun keinahtelevan hiljaa tuulessa. Kukaan meistä ei ollut aukaissut sitä.. Se EI ollut auki aikasemmin...


Mitä ikinä se olikaan tai mikä tahansa se oli, se oli päässyt sisälle taloon emmekä me pystyneet näkemään sitä. Heräsin nopeasti ja kauhun sekaiset vilunväreet kulkivat pitkin ruumistani. Paljolti samankaltainen erään aikaisemman unen kanssa.

Quantum Leap

Siinä aamussa oli jotakin outoa. Sänky, josta heräsin ei ollut omani. Huone oli hämärä pelkkien tummien tapettien, verhojen ja kalusteidenkin puolesta. Seisoskellen katselin varpaitani. Ne näyttivät omiltani, kuten käteni, mahani ja rintani. Peilistä minua katsoi mies. Mitä hittoa? Kuka tuo oli? Miksi? Mitä? Kuka minä olin? MISSÄ minä olin?

Paikat vaihtuivat toisiin. Muutama ystäväni oli päättänyt ottaa selvää, mistä moinen sukupuolenvaihdokseni johtui ja miten pääsisin takaisin omaan ruumiiseeni. Se osoittautui luultua vaikeammaksi. Minulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, mikä tämän oli aiheuttanut.

Baari-ilta. Monien juomien jälkeen tunsin tarvetta käydä miestenhuoneessa. Ihmisiä oli tungokseen asti. Juuri kun olin pääsemässä kyykkäämään pöntölle, joku pyylevä pukumies riuhtaisi oven auki ja tunki samaan koppiin.
- Mitä vit..? nousin äkisti ylös ja vetäisin farkkuni kiinni.
- No älähän nyt. Kyllä me molemmat tänne mahdutaan ihan hyvin. mies ei todellakaan mahtuisi samaan aikaan koppiin. Tönäisin hänet ulos. Samassa muutama draggari valtasi koppini. Manailin ja painelin toiseen koppiin. Samalla muistin mahdollisuuteni kokeilla seisaaltaan virtsaamista. Joskus tällaisina juomapitoisina iltoina olin sitä naisena kaivannut ja kovasti. Ei enää puskissa kyykkäämistä! En kuitenkaan voinut keskittyä olennaiseen, sillä kopin kaakeloitu lattia oli muuta ylempänä ja sai vartaloni näkymään miltei vyötäröstä ylöspäin. Tahdoin olla kokonaan rauhassa, suojassa katseilta harmaiden kopin seinien sisällä.
Pestessäni käsiäni mittailin itseäni peilistä. Muutamien päivien aikana peilikuvani ei ollut enää se, joka oli muuttunut. Näin oman ruumiini tuona miehen ruumiina, kun katselin itseäni. Oikeastaan tässä kehossa ei ollut hullumpi olla. Mustat, lyhyehköt hiukset ja siististi leikattu ohut parta kehystämässä leukapieltä. Kukakohan senkin oli näiden päivien aikana huoltanut noinkin siistiksi? Minulla ei siitä ollut mitään muistikuvaa. Kehoni oli päivettynyt ja sopivasti lihaksikas. Kyllä tätä panisi. Hetken häivähdys mielessä sävähdytti. Ei kai nyt sentään?

Ystäväni olivat saaneet oudon sähköpostin. Siinä puhuttiin kuunpimennyksistä ja ruumiinvaihdoista. Tässäkö oli vastaus? Kuinka kauan vielä?

Meteorologi väritti Suomea mustalla paksulla tussilla.
- Koko maahan on luvassa kuunpimennystä. Tällä kertaa se näkyykin koko maassa samanaikaisesti, sillä luvassa ei ole pilvisyyttä. maanisesti hän jatkoi väritystään, kunnes poistui kuvasta. Musta väri valui itsekseen peittäen koko Suomen. Tämä se oli! Nyt! Tänä yönä!

Huone, josta olin herännyt oli tuon miehen, jonka ruumiissa olin elänyt. Tiesin, missä ruumiini asui, joten minun olisi helppo jäljittää se. Tai niinhän minä luulin...


Se, miten vaihto tulisi suorittaa jäi epäselväksi. Tuliko minun syleillä itseäni? Riittikö pelkkä näkeminen kadulla? Ohitus? Suudelma? Vai jotain paljon enemmän?

The Reality and nothing but the Reality

Olimme molemmat alasti, mieheni ja minä, ihmisten keskellä jonkinlaisen katoksen alla. Hän yritti tuuppia valtaisalla vehjeellään minua sinne, jonnekka aurinko ei ylettynyt paistamaan. Ohikulkijat olivat pysähtyneet katsomaan touhujamme ja heitä tuli vain lisää. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt minua laisinkaan, vaikkakin alkujaan säpsähdin eevan asuani. Reaktioni johtui osittain siitä, että ymmärsin koko jutun olevan unta. Aktimme loppui tuloksettomana.
- Siis eikö sua yhtään hävetä?! tyttö istui lattialla jauhaen purkkaa. Hän oli liimannut tuuheat ja pitkät tekoripset luomilleen ja näytti oluensa kanssa hyvin nuupahtaneelta. Hänellä oli vaaleanruskeat paksut hiukset, sinertävät farkut ja hihaton toppi. Hän oli toinen parhaista ystävistäni täällä. Hänen vieressään seisoskeli tummiin pukeutunut, kasvoiltaan kalpea poika. Hän oli myös parhaita ystäviäni. Katsahdin heitä ja vastasin kieltävästi.
- Miksi minua hävettäisi? Tämä kaikkihan on unta. Jopa te olette pelkkää mielikuvitukseni tuotetta täällä. Ei tämä tapahdu oikeasti. tyttö istui hiljaa, mutta poika tuijotti minua sen oloisena ettei ollut uskoa korviaan.
- Väitätkö sinä oikeasti, että sinun parhaat ystäväsi ovat vain mielikuvituksesi tuotetta? hän sanoi osittain syyttävästi. Katselin ihmisjoukkoa ja astelin erään tytön luokse.
- Sinä. Jopa sinä et ole totta. Ei kukaan teistä. Ei edes tämä paikka. Sinun kasvosi eivät tunnu miltään, jos kosketan niitä, sillä tämä ei ole totta. hymyilin hänelle ja ojensin käteni koskettamaan hänen poskiaan. Silmäni laajenivat ihmetyksestä; hänen kasvonsa olivat pehmeät ja lämpöiset. Hänen poskiensa iho painautui pienille kuopille sormieni kohdilta. Ei tämä voinut olla totta. Ei täällä voinut tuntea näin. Olinko unipäissäni takertunut nukkuvan mieheni kasvoihin vai mistä tämä johtui?



Heräsin.

Armand, Armand.. Alucard?

Saavuin parin ystäväni kanssa vanhan kivisen linnan luokse. Kuihtunut muratti yritti vielä takertua sen pintaan kiinni sitkeästi. Yö oli viileä ja hiljainen. Lähellä kohisi vuolas joki, jossa pari henkilöä vielä kalasteli ennen kuin lähtivät kanootillaan pois. Minut oli kutsuttu tänne. Minut olisi tarkoitus naittaa linnan herralle; vampyyrille.

Eteishallista kävelin naamiokasvoisen miehen perässä läpi peilisalin. Kulta- ja hopeakehyksiset peilit olivat koristeellisia, osa pieniä ja toiset ulottuivat lattiasta kattoon. Lukuisat kynttilät seinillä ja katossa valaisivat huoneen kirkkaaksi. Luulin olevani ainoa ihminen, kunnes näin hänestä vilauksen peilissä.
- Sinä! Sinähän olet ihminen! huudahdin puolittain epäuskoisena, puoliksi innoissani. Naamiokasvoinen mies kääntyi minuun, muttei sanonut mitään. Hän käveli pöydän luo ja asetteli muutamia tavaroita hetken aikaa paikoilleen. Uteliaisuuteni voitti ja lähestyin pöytää itsekin. Vanha kirja, jonka kannessa oli kasvoton, hupulliseen viittaan pukeutunut hahmo pitkän miekan kanssa. Kenties jokin rituaaliopus. Puusta veistetty pieni sapelia muistuttava miekka, jonka vartta ja terää koristivat lukuisat kissaeläimet ja antiloopit. Metallinen lämmitystaso, jonka otaksuin pitävän veren lämpöisenä astiassa, joka tuolle laskettaisiin. Naamiokasvoinen mies puhui minulle ensimmäistä kertaa ja vaati vihaiseen sävyyn etten saisi koskea mihinkään. En voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta hänen poissa ollessaan vaan tutkin kirjaa ja puista miekkaa käsissäni.

Hetken odottamisen jälkeen minut johdateltiin toiseen huoneeseen, jossa tuleva puolisoni odotti minua. En ollut koko aikana pelännyt. Enemmänkin olin utelias ja innoissani. Mielikuvitukseni oli tosin laukannut paljolti totuutta edelle, sillä olin uskonut vastassa odottavan karismaattisen nuorehkon miehen. Mutta siinä hän istui vapisten kuin vanhus. Hänen kasvonsa olivat kurttuisat ja kuivat, silmät sameat. Ainoastaan hänen hiuksensa olivat pikimustat ja pitkät. Hän lähestyi minua vanhassa rottinkisessa rullatuolissaan ja ojensi tutisevin käsin minulle veistä: - Leikkaa. Leikkaa ranteesi auki ja anna minun juoda sinusta. Sitten meistä tulee yhtä. hänen sortuva äänensä pihisi kuivien huulten välistä. Hänen sormiensa iho oli ruttuista ja ohutta kuin pergamentti. Ja hänen kätensä tuntuivat niin koleilta, kun nappasin veitsen nopeasti hänen kädestään. Pitkät kynnet hipaisivat kättäni. Hän tuijotti minua anelevasti ja odotti. Vihreä räkä valui hänen nenästään ja hän yritti niistää sitä takaisin sisäänsä. Kenties hän näytti tuolta vain siksi ettei ollut saanut kunnon "ateriaa" pitkiin aikoihin... Ainakin niin uskoin, sillä olin kaiketi nähnyt hänet unissani kutsuvan minua luokseen salskeana nuorukaisena, jonka olin nyt odottanut näkeväni, mutta vastassa olikin tuo väsynyt vanhus. Katsahdin veitseen. Se oli tylsä ja tahmainen jostakin, ihan kuin sillä olisi kaavittu maapähkinävoita.
- Tämä on ihan liian tylsä.. ja likainen. Odota siinä. Haen keittiöstä paremman. sanoin ja käännyin kannoillani. Hän katsahti minuun toivon kipinä silmissään.

Etsin kaikki laatikot ja kaapit. Keittiössä oli yllättäen muitakin ihmisiä, jotka auttoivat etsinnöissäni. Olivatko he ystäviäni? Ainakin puhuin heille kuin olisin heidät tuntenut. Katsoimme jopa jääkaapit ja pakastimetkin läpi, mutta en löytänyt ainokaistakaan veistä. Kaapit pursusivat niin paljon tavaraa ettemme saaneet niitä enää kiinni. Jääkaapista ja pakastimesta vyörysi lattialle kaikenlaista ruokaa, katkarapuja... Voin pahoin, mutta yritin nieleskellen etsiä yhtä veistä.



Mustat kirjaimet kirjan kannessa: 'Her.. ja..'. Kaksi tärkeää sanaa, joita en enää muista.