Cinnamoncone Icecream

Paksu lumikerros peitti maisemaa. Paksuihin turkiksiin sonnustautunut teini-ikäinen tyttö kaivoi lapiollaan kuoppia jäiseen maahan porkkanoita varten. Jokaisen pienen kuopan päälle hän asetti metallisen pyöreän kannen, joka suojelisi kylvöä. Iso, valkoinen kissa seurasi tytön toimia iglumaisen asunnon vierestä. Kun hommat oli hoidettu tyttö suoristi selkänsä ja huokaisi syvään.

” Meidän on aika lähteä. Ne ovat kohta täällä. Ne tulevat pian.”

Tyttö nosti ruskeanahkaisen reppunsa toiselle olalleen ja läksi kissansa kanssa kulkemaan kohti teräväkärkisiä jääpatsaita. Kauempana näkyi kangastuksen omaisena seisova tumma hahmo.

Mustapunainen tausta liikkui aaltojen lailla. Nuori mies, jolla oli piikikkäät mustat hiukset katsoi päättäväisesti jonnekin kauas. Hänellä oli punainen nuttu ja oikealla olallaan paksuin köysin kiinni sidottu turkis.

Sama mustapunainen värimeri liikkui taustalla, kun Horus-päinen olento maalasi symboleita pitkään teräväkärkiseen seipääseen. Viimeinen olisi tarvinnut enää vain yhden vedon, mutta sille ei ollut aikaa.

Keltainen susi laukkasi hulluus silmissään ja kita avoinna kohti, mustapunaisen värin velloessa taustalla.

Aikaa oli kulunut. Ainakin viisitoista jaksoa ellei enemmän. Tyttö, kissa ja mies jakoivat saman keittiön. Mies istui hieman kauempana puuhastellen omiansa, tyttö nosteli hellan äärellä kupistansa höyryävän kuumia nuudeleita kissan katsellessa vierestä. Tuo valkoinen, pörröinen olento aukaisi suunsa ja alkoi puhua.

Ihmissusia ja puhuvia kissoja. Niistä on minun animeni tehty. Herätessäni en ollut enää varma nimestä oliko se 'Animecone' vai 'Cinnamoncone'. Päädyin jälkimmäiseen sillä se palasi yhä useammin mieleeni.

Firework

Astuin ovesta ulos parvekkeelle viileään yöilmaan. Kourallinen ihmisiä istui valkoisen pöydän ympärillä juttelemassa ja juomassa kahvia, olutta ja cocktaileja. Jossakin takanani oli kai muitakin äänistä päätellen. Lähimmän punatiilisen kerrostalon takaa kuului paukahdus, yksi tai useampi, ja pian taivaalle ilmestyi kullankeltainen valo.

"Ilotulituksia!" joku huudahti.
Hymyilin ja jäin tuijottamaan laajenevaa kullanhohdetta. Se oli niin kaunista katseltavaa... Ja se hohde laajeni laajenemistaan. Pilvet taivaalla saivat punamustan sävyn ja hohteen ympärille kasvoi suureneva pilvimassa, joka kurottui yhä ylemmäs. Hohde muuttui yhä kirkkaammaksi ja suuremmaksi. Osa ihmisistä nousi nopeasti ylös kaataen samalla tuolinsa ja pöytänsä. Huutoa, itkua, kirkumista, juoksemista, tönimistä ja tuuppimista. Kaikki äänet sekoittuivat toisiinsa. En pystynyt liikahtamaan. Katsahdin läheiseen pöytään, jossa osa seurueesta istui edelleen. Yksi miehistä, tummahiuksinen nuorukainen, ehti vain käännähtää katsomaan taivaalle noussutta tulipalloa ja nostaa toisen kädestään puolittain eteensä. Se oli viimeinen asia mitä näin ennen kuin suljin silmäni. Valo poltti ja siitä lähtevä ääni humisi korvissa kuin tuuli. Tunsin sen paineen kasvoillani.

Sitten tuli hiljaisuus. Pimeys.

Avasin silmäni hitaasti. Hetken tottutelun jälkeen huomasin olevani pimeässä keittiössä. Edessäni oli raskaasti hengittävä mies, joka oli pukeutunut pelkkiin alushousuihin. Luulin häntä ensin isäkseni, mutta sitten huomasin hänen päätään peittävän mustan maskin – sellaisen jota pankkiryöstäjät ja muut varkaat käyttävät. En ollut varma oliko mies huomannut minua. Ainakin hän katsoi suoraan minuun silmät kiiluen. Samassa mies lähti juoksemaan jalat nopeasti viuhuen allaan kuin piirroshahmolla edeten hitaasti vain sentin kerrallaan. Säikähdin, sillä tuo ei ollut normaalia. Mikään tästä ei ollut normaalia. Hypähdin taaksepäin keittiötason päälle ja samalla muistin näkeväni unta. Kaikki oli mahdollista. Hyppäsin tasolta toiselle yrittäen saada miehen kiinni. Kaikki oli mahdollista, jopa tuon demonin saaminen kiinni. Vaan mies tuntui katoavan ilmaan samalla, kun otteeni uneen heikentyi.



Muutamien öiden takainen uneni, joka on jo toinen lajiansa missä en herännyt kesken paniikin ja kauhun. Kuten yleensä.

Edd the Dread

Heräsimme mieheni kanssa keskellä yötä lapsemme itkuun. Hoipertelin unisena häkkisängyn luo ja nostin nyytin syliini. Vauvalla ei tuntunut olevan nälkä, joten menin suihkuhuoneeseen tarkastuttamaan vaipan. Oven aukaistessani huomasin kaikkien vaatteiden – jotka olivat joko roikkuneet koukuissaan tai pyykkitelineellä kuivumassa – olevan levällään lattialla. Mittani oli täysi samoin tein. Olin kyllästynyt tuohon jokaöiseen sotkuun. Mieheni kuuli manaukseni ja tuli avuksi ottaen nyytin hetkeksi syliinsä.

"Oletko huomannut, että tähän pyyhkeeseen on ilmestynyt kirjailua? Se on tainnut ommella kaikkiin lapsemme nimen."   hän ojensi nyytin takaisin minulle ja tunnustelin sormillani hieman kosteaa pyyhettä, joka oli kiedottuna lapsemme vaipaksi. Siinä tosiaankin tuntui olevan jotakin kirjailua, mutten nähnyt lukea sitä. Mieheni nosteli vaatteita ja pyyhkeitä takaisin paikoilleen minun yrittäessä pestä lapsemme takamusta lavuaarissa. Pesun jälkeen mieheni vei lapsemme takaisin häkkisänkyyn nukkumaan ja seurasi minua keittiöön.

"En kestä tätä enää. Suolaan kaikki mahdolliset paikat."   sanoin ja kävelin suolapurkin kanssa eteiseen kaataen osan purkin sisällöstä kynnykselle. Sen jälkeen tulin takaisin keittiöön ripotellakseni suolavanan ikkunalaudalle. Kuulin mieheni tekevän samaa makuuhuoneessa. Pian hän ilmestyi vierelleni hakemaan lisää suolaa, mutta purkkini sisältö oli hupenemassa. Onnekseni löysin miltei täyden paketin kaapista ja suolaaminen jatkui. Kissamme hypähti viereeni katselemaan kiinnostuneena, mitä puuhasin. Pelkäsin sen rikkovan suolavanan karvaisilla tassuillaan. Mieheni jäi varmistamaan ettei niin kävisi ja siirryin itse makuuhuoneeseen saattamaan päätökseen sen, minkä mieheni oli aloittanut. Pysähdyin kuitenkin äkisti huoneen kynnyksellä, sillä ikkunan edessä seisoi hitaasti huojuva hahmo, jonka pitkät hiukset peittivät hänen kasvonsa sivulta. Pihalta tulevassa hämärässä valossa näin hänen pukeutuneen löysiin farkkuihin ja ruutupaitaan, ja kädessään hänellä oli ilmeisesti olutpullo.

"Se on täällä..."   sain kuiskatuksi. Hahmo liikkui huterasti kohti häkkisänkyä, joka oli parivuoteemme vieressä. Pelkoni oli hetkessä poissa ja rynnistin kohti tuota hahmoa kaataen sen vuoteelle. Vahvalla otteellani lukitsin hänet alleni ja tungin hänen suuhunsa loput suolat purkistani. Tuo kuvotus ei edes yrittänyt nielaista. Tartuin häntä nenästä kiinni peittäen kämmenelläni hänen suunsa. Hän vain tuijotti minua ilman minkäänlaista reaktiota.

"Onnistuiko?"   kuulin mieheni kysyvän keittiöstä, minne hän oli vienyt lapsemme turvaan.

"En ole varma... Ehkä... Ehkä se nielaisi jo kaiken..."   tuijotin hetken allani makaavaa miestä ja päästin hitaasti otteeni irti. Samassa hänen silmänsä muuttuivat ja hän tönäisi minut kumoon rutistaen otteellaan kovaa, ja iskien hampaansa kylkeeni. Huusin kivusta.

En olisi halunnut aukaista silmiäni herätessäni unestani äkisti, sillä koko uni tapahtui juurikin tässä huoneistossa, jossa asun ja tällä kertaa kaikki - huoneiden muodot, värit ja kalustukset - oli hyvin samanlaista muutamaa pientä yksityiskohtaa lukuunottamatta. Realistisuutta kuitenkin horjutti eniten se, että vauva oli kissa. Minun oli silti tarkistettava ettei kylkeni aristanut eikä siinä olisi minkäänlaista jälkeä.

Ankh'sena

Naapurissa asui vanha mies koiransa kanssa. Päätimme hakea sieltä suojaa. Minut tuli suojata käärein, joita vanhempi mies jo pyöritteli päälleni. Balsamointiainetta roiskui silmääni ja kipaisin huuhtelemaan sitä pois. Avatessani kosteudesta turpean vessanoven, parvi pikkuruisia sudenkorentoja muistuttavia hyönteisiä pyöri pesualtaan yläpuolella lehahtaen ilmavirrasta säikähtäneinä karkuun. Osa niistä lensi päälleni yrittäen tunkeutua kääreideni alle. Nähtyäni hyönteiset lähempää huomasin niiden olevan pieniä, violetti-mustia kovakuoriaisen ja kärpäsen risteytyksestä syntyneitä hyönteisiä, joita viimeksi oli ollut muinaisen Egyptin aikana.

Makasin kivisessä arkussani meren rannalla. Balsamointini jatkui ja käteni ristittiin rinnalleni kuin muinaisilla faaraoilla.

- Muistakaa suunnata Soihtu Pohjantähteen ja Hiekka, Myrsky ja Meri muihin ilmansuuntiin.

Minun tuli olla täysin varma asiasta, sillä muuten koko homma epäonnistuisi.

- Milloinkas me herätetään sinut? äitini kysyi.

- Ennen lokakuuta, sillä silloin on ne naamiaisjuhlat.

- Mutta tuleehan ne karnevaalitkin ennen sitä.

- Ainiin. No, jos sitten ennen maaliskuuta?

- Kuun vaihtumiseen on enää muutama tunti.

- No, herättäkää sitten ennen huhtikuuta.

Balsamoinnin lopuksi vain silmäni jätettiin näkyviin. Raskas kivinen, musta arkunkansi laskettiin päälleni. Tuijotin pimeyttä. Arkkuni oli niin ahdas etten pystynyt edes liikuttamaan käsiäni. Hengittäminen tuntui jo nyt raskaalta. Kuinka kauan jaksaisin tätä pimeyttä? Kuinka kauan menisi ennen kuin tukehtuisin? Entä, jos koko homma epäonnistuisi ja joutuisin olemaan yksin loputtomiin asti?

' Rauhoitu. Olen täällä.'

Kuulin äänen kuiskauksena. Ainakin he olivat onnistuneet sijoittamaan Myrskyn oikein. Pian kaksi muutakin liittyi joukkoomme kuiskien. Verkostomme oli yhdistynyt onnistuneesti.

Aika kului. Heräsin kirkkauteen, kun kansi liu'utettiin pois paikoiltaan. Pudotin kääreet päältäni ja etsin toiset. Kuinka samoilta näytimmekään ja kuinka kauniita meistä olikaan tullut rituaalin ansiosta. Neljäs meistä oli vielä kateissa ja etsimme häntä läheisestä autiotalosta. Puhuttiin, että merestä oli löydetty jokin tunnistamaton esine, joka oli osittain hiekan peittämä. Kenties arkku. Se oli se, jota etsimme. Neljäs meistä olisi yhä siellä. Pelastaisimme hänet.

Seurasin sähköjohtoa jatkopaloineen arkulle. Aikaa oli kulunut useampi vuosi. Tuli, ilma, maa ja vesi; me olimme neljä elementtiä ja minä olin tiennäyttäjä, Soihtu. Me olimme yhtä ja me olimme minä. Elementeille ja meille oli oma muinais-egyptiläinen nimensä.

Centuryprise

Seisoin ystäväni asunnon pihalla hänen poikansa ja tämän kaverin kanssa. Yötaivaalla välähti kirkas valo.

- Katsokaa! Siellä taitaa mennä lentokone.

Osoitin kirkasta välähdystä kohti. Pojat kääntyivät katsomaan. Jälleen välähdys puiden lomasta, joka tällä kertaa oli punainen. Kone tuli esiin puiden takaa ja näimme sen selvästi. Saatoin nähdä jopa pienet, valaistut matkustamon ikkunat. Kone kaarsi suuntaamme ja lähestyi maata hurjalla vauhdilla. Sinivalkea runko sujahti läheltä asunnon kattoa. Nappasin pojat syliini ja vein heidät pikaisesti sisälle. Se ei ollut mikään matkustaja kone. Se oli Centuryprisen evakuointialus, jonka olisi pitänyt tällä hetkellä olla tutkimassa Jupiterin kuita. Ja miksi se oli yllättäen täällä? Ainakaan sen sisällä ei olisi ainuttakaan ihmistä vaan jotakin muuta.

Yritimme hakea turvallista piilopaikkaa yläkerran huoneista, mutta ne olivat liian pieniä. Sängynalustat ja vaatekomero tarkistettaisiin heti ensimmäisinä. Kuulin ääniä alakerrasta. ”Ne” olivat jo sisällä talossa tai ehkä äänet olivatkin peräisin sotilaista, jotka olivat tulleet eliminoimaan ”ne”. Kumpikaan ei ollut hyvä, sillä kummassakin tapauksessa meitä uhkasi kuolema. Olimme saattaneet saada jo tartunnan. Ympärilleni lankesi pimeys.

Humanoideja joukossamme. Olimme vähällä jättää pojan kaverin joukostamme pois, sillä hän huusi, rimpuili ja pelleili eikä suostunut olemaan hiljaa. Hän olisi paljastanut piilomme hetkessä "niille" tai sotilaille. Jättäminen ulos ei ollut yhtään sen parempi vaihtoehto, sillä tuo nassikka huusi kuin syötävä ja olisi siinäkin tapauksessa paljastanut piilomme. Selviytymisemme oli 50/50.

The Cottage in the Woods

Metsän laidalla oli pieni, nuhjuinen kesämökki, jossa asui vanha mies. Hän kertoi mieluusti elämästään tarinoita ja jakoi filosofisia viisauksiaan luokseen poikkeaville. Olin käynyt hänen luonaan monesti aikaisemmin, mutta oli tullut aika, jolloin en enää ollut harmikseni ehtinyt.

Seisoin jälleen tuon metsän laidalla katsellen neulasten ja sammalien peittelemää kesämökin kattoa. Paikka näytti surullisen yksinäiseltä ja hylätyltä. Pieni terassi oli kuivuneiden lehtien ja valkeiden maalihippusten koristama. Sen sijaan, että olisin mennyt sisään etuovesta, kiersinkin sivuovelle. Kukkakuvioinen tapetti oli kellastunut ja reunoistaan revennyt. Lattialankut notkahtivat askeleiden alla. Etuoven vieressä oli pari tuolia ja pieni neliskanttinen, punainen pöytä nuhjaantuneine sanomalehtineen ja likaisine kahvikuppeineen. Pitkät varjot liikkuivat nopeaan tahtiin lattialla. Nurkan takana oli vuode, jonka ympärillä muutama poliisi tutki muumioitunutta ruumista. Aurinko siivilöityi huoneeseen vuoteen takana olevasta ikkunasta ja sen kultaisessa valossa pölyhiukkaset nousivat villiin tanssiin aina, kun joku poliiseista liikahti. Ilmassa haisi home, mätä ja uloste. Muumion jalat olivat ristissä ja kädet pään yläpuolella samaisessa asennossa. Vanhan miehen ruumis näytti muodostavan äärettömyyden kahdeksikon. Kuljin ulos pääovesta...

… ja juoksin karkuun ystävääni ja minua takaa-ajavaa henkilöä. Juoksin ohi lapsuudenkotini ja ruusuaitamme seuraten nurmikkoon painautuneita jalanjälkiä. Jäljet johtivat multaisen ojan luo ja siitä naapurin pihalle. Jatkoimme juoksuamme kohti korkeaa puista häkkyrää. Vesi kävi syvemmäksi, mitä lähemmäs tuota hökötystä pääsimme. Kiipesimme rakennelman harjalle ja valitsimme yhden pitkistä seipäistä, jotka levittyivät veden ylle. Kaikki nuo olivat toisistaan hiukan eroavia; osa pystymmässä, osassa oli symboleita ja toisissa eläinten päitä. Siirsimme seipään tiettyyn kulmaan ja hyppäsimme veteen etsimään jotakin, mitä meidän tuli vimmatusti etsiä.

- Ei tämä onnistu ellemme tiedä tarkkoja kordinaatteja ja mikä seipäistä on se oikea. Sitäpaitsi mun täytyy käydä vessassa.
Jätin ystäväni tutkimaan vesistön pikkuisia, pyöreitä kiviä ja juoksin naapurin talolle. Ulko-oven kohdalla oli pieni luukku. Avasin sen ja vastassani oli puna-valkea kissa. Kenties luukku oli tarkoitettu kissalle, sillä eihän ihminen nyt tuollaisesta voisi aina ahtautua sisään tai ulos. En kuitenkaan löytänyt minkäänlaista kahvaa. Potkiskellessani seinää se antoi hieman periksi ja sain ujutettua sormeni sauman väliin. Olin löytänyt vihdoin oven.

Ryntäsin ensimmäiseen huoneeseen, joka oli keittiö. Seinänvierustalla oli wc-pytty, mutta eihän siihen nyt voinut tarpeitansa tehdä. Ties vaikka joku sattuisi juuri tulemaan kotiin, kun siinä kyykkäisin. Menin yläkertaan ja löysin vihdoin kylpyhuoneen, jossa oli kaksi pyttyä vierekkäin. Muistin kuulleeni ettei toinen niistä toiminut. Vaan kumpikohan se nyt olisi sitten?

- Löysin niitä jo neljä. Lähdetään.
Ystäväni näytti kädessään olevia keltaisia putkiloita, joita tarvitsimme seuraavaan tehtävään.

- Entä, jos se ei riitäkään vaan tarvitsen itsekin saman verran?

- Käyn etsimässä lisää. Otan varmuudeksi neljätoista.

Koskaan ei ole myöhäistä. Paitsi nyt.

The Second Chance

Olin ala-asteella ja yritin mahtua istumaan pulpettini luo, jotka opettaja oli järjestänyt vieri viereen. Pulpetit ja tuolit olivat kuitenkin hyvin pieniä enkä mahtunut luokkakaverieni väliin millään, vaikka olinkin pulpettia kapoisempi. Oli tyytyminen istumiseen hieman kauempana tai ahtautuminen toisten litistettäväksi.

Opettaja oli laittanut magneeteilla kiinni liitutaululle erilaisia lastenelokuvien julisteita. En tunnistanut niistä yhtäkään. Keskustelin asiasta erään luokkatoverini kanssa ja mietin josko en siksi niitä tunnista, koska olin hypännyt uuteen elämääni unohtaen tyystin vanhemman elämäni. Kenties olikin parempi unohtaa entinen elämä ettei traumatisoituisi kaikesta kokemastaan ja näkemästään, kuten kaikista niistä kauhuelokuvista ja efuktista. Nauroimme.

~

Mieleeni muistui erään elokuvan kohtaus, missä mafiamies lepäsi ruusupedillä veden alla. Päätimme pienen porukan kanssa uudelleen filmatisoida ko. kohtauksen vanhalla uima-altaalla. Sen pohja koostui pienistä neliskanttisista, sinertävistä laatoista ja punatiilisiä seiniä kannatteli useampi holvikaari. Altaasta kuitenkin uupui vesi.

Seisoin pohjalla vastanäyttelijäni kanssa, joka tuijotti minua himoiten harjatessani hampaitani. Minun oli hyvin vaikea keskittyä koko kohtaukseen, sillä se oli äärettömän naurettava. Purskahdin nauruun ja yritin uudestaan. Kuvauksen lopuksi pullautin hammastahnavaahdot rinnuksilleni antaakseni takaisin tuolle roolinsa takaa ilveilevälle miesnäyttelijälle. Sen jälkeen minun tuli tietenkin vaihtaa vaatteeni uusiin, sillä hammastahnaa oli levinnyt myös paidalleni. Ainuttakaan varavaatettani ei oltu kuitenkaan tuotu kuvauspaikalle, joten jouduin läksemään kotiani hakemaan uutta paitaa. Yksi kuvausporukan jäsenistä lupasi heittää minut autollansa. Pääsisinpä ainakin nopeampaa perille ja takaisin. Loput porukasta jäivät kuvauspaikalle odottelemaan ja ampuivat hätäraketin ilmaan, jotta löytäisimme takaisin. Paikka, kun sijaitsi "keskellä ei mitään" eikä sinne edes johtanut minkäänlaisia kylttejä tai muita opasteita.

Emme päässeet metsätietä kovinkaan pitkälle, kun verkkoaidan takaa ilmestyi lauma hurjistuneita ihmisiä soihtujen ja aseiden kanssa käyden kuvausryhmämme kimppuun. Kaikki kävi niin äkkiä. Osa ryhmämme jäsenistä makasi maassa kuolleina, osa yritti vielä juosta karkuun ja osa yritti taistella vastaan. Minut nuo elukat sitoivat ketjuin kiinni paaluun, jonka ympärillä oli rataksia. Niitä liikuttelemalla jäseneni saataisiin venymään irti kuopistaan ja lopulta revittyä irti. Joku sahasi päätäni irti. Se ei sattunut, mutta taisin silti huutaa. Ihan vain pelotellakseni noita hirvittäviä ihmisiä. He eivät vain tienneet erästä asiaa; olin vahvin kaikista. Minua ei voinut tappaa. Kuolema ei halunnut minua tai kenties se rakasti minua liikaa antaen minun elää ikuisesti. Kahleeni murtuivat päältäni ja vapauduin. Kimppuumme hyökänneet ihmiset pakenivat kauhun vallassa metsään.

Nostin sahatun, puolikkaan pääni takaisin paikoilleen ja tarkistin hengissä olevien tilan. Raskaana oleva tyttö makasi itkien maassa ja valitti kovaa vatsakipuaan. Silitin hänen punahehkuisia hiuksiaan ja kokeilin hänen vatsaansa. Se oli kivikova ja aistin ettei lapsi ollut enää hengissä. Yhdessä toisen naisen kanssa nostimme tytön sängylle ja rauhoittelin häntä kertomalla antavani hänelle rauhoittavaa lääkettä. Pyysin naista tuomaan ruiskun – se käynnistäisi synnytyksen ja pelastaisi ainakin tytön. Tyttö valitettavasti kuuli keskustelumme, nousi ylös seisomaan ja kieltäytyi itkien. Lapsi oli ollut hänelle se kaikki, jonka vuoksi edes yrittää elää. Ilman lasta hänen elämällänsä ei olisi mitään merkitystä. Hän repäisi paljain käsin kurkkunsa auki. Otin askeleen lähemmäksi häntä.

- Älä tee sitä. Pyydän; älä tee sitä. Älä edes yritä pelastaa minua. hän sanoi kohottaen kätensä väliimme.
Nyökkäsin alistuvasti. Voisin pelastaa hänet ilman hänen tahtoaankin, mutta se olisi väärin. Suljin hänet halaukseeni suudellen hänen kaulaansa. Maistoin hänen kyyneleiden maustaman veren, nähden välähdyksen läpikäydystä elämästä. Upotin hampaani uudestaan hänen kaulaansa ja imin voimakkaasti jottei enempää valuisi hukkaan. Olisin loppuun asti hänen kanssaan ettei hänen tarvitsisi tuntea enää turvattomuutta koskaan. Välähdyksiä onnettomasta lapsuudesta ja nuoruudesta, heitteillejättöä, hyväksikäyttöä, väkivaltaa, vihaa, katkeruutta... Tytön ruumis alkoi veltostua ja rutistin häntä lujempaa. Mieleni tuntui räjähtävän seuraavasta, niin selvästä värikkäästä ja tunteiden täyttämästä näystä, jonka saatoin tuntea kaikissa aisteissani; tyttö piteli sylissään pientä lastaan onnellisesti hymyillen ja häntä halasi mies, joka oli lapsen isä.

Kenties meistä onnettomimmat saavat uuden onnellisemman elämän toisessa elämässä, toisessa ulottuvuudessa.

Toivossa elo on niin paljon helpompaa kuin kohdata elämä sellaisena kuin se näyttäytyy.

Kenties ihmisjoukko oli meitä vastaan, koska loimme kameroillamme toisenlaista totuutta, jota he eivät kestäneet tai kenties he vain vihasivat vampyyreja.

Silent Library on the Hill

Halusin nähdä vielä rakennuksen yläkerran ennen sulkemisaikaa. Kävelin ystäväni kanssa kierreliusketta ylös, kunnes saavuimme valtavaan saliin. Sen valkeat, korkeat kupolikatot oli koristeltu taivaansinisin koukeroin ja kukkasin, joita valaisivat kullanhohteellaan lukuisat kynttilät. Näky oli vaikuttava. Tuntui kuin olisi astellut sisälle muinaiseen kirkkoon vaan kyseessä olikin suuri kirjasto. Leveiden, valkeiden marmoripylväiden väleissä oli pähkinäpuisia korkeita kirjahyllyjä, joiden tutkimiseen menisi vuosia ellei jopa useampi elinikä. Olisin voinnut viettää aikaani siellä loputtomiin, mutta meidän oli lähdettävä...

Vanhempi rouva - kirjastonhoitaja, mitä ilmeisemmin - kertoi ystävälliseen sävyyn kyytinsä tulevan piakkoin. Viimeistään klo 21.30. Pääsisimme samalla kyydillä kotiin. Voisin siis viettää vielä hetkisen aikaa tässä upeassa paikassa. Ystäväni kuitenkin pyytää meitä lähtemään heti... Jokin tässä paikassa ei vain tunnu oikealta... Oikealla puolellani jatkuu pitkä sokkeloinen käytävä huoneineen, suljettuine ovineen. Sen puolessa välissä seisoo muutama mies tummissa puvuissaan tuijottaen meitä. Ohitseni kävelee mies kohti tuota hämärää käytävää kadoten nurkan taa. Eikä häntä näy enää sen koommin... Pysyttelemme lähellä kirjaston tiskiä ja portaikkoa.

Kirjastonhoitaja pyytää minua vahtimaan hetkisen pientä, n.7-8-vuotiasta, tyttöä. Hänellä on kädessään lasten satukirja, jonka kannessa toljottaa vihaisen näköinen, harmaaraitainen musta kissa ja teksti: Läskin kissan seikkailuja.

"Mikä tämä a-kirjain palloilla on?" tyttö nakuttaa sormellaan sivua.

"Se on ää. Ää niinkuin äiti."

"Häntäkään..." tyttö lukee lauseen loppuun sujuvasti.

"Sinähän olet nopea oppimaan."

Seuraavat sivut ovat täynnä outoja mm. zigi- tai zung-päätteisiä sanoja. Kenties maininta zigguratista tai Yog-Sothotista, kenties molemmista. Sanat ovat liian vaikeita tytölle ja hän menettää mielenkiintonsa. Nousen ylös.

Kenties peli onkin jo alkanut... Se onkin tässä ja nyt... Kukapa olisi arvannut?

Käväisen käytävällä, jossa ystäväni yhä seisoskelee hermostuneen oloisena. Kello lähenee jo yhtätoista eikä kirjastonhoitaja ole maininnut mitään kyydistään. Käännyn rouvan puoleen aikeissani kysyä asiasta, mutta hän ehtii aukaisemaan suunsa ensin. Hän on selvästikin jostakin hermostunut. Eri tavalla kuin ystäväni. Rouva tarjoaa minulle töitä kirjastosta.

"Rakastan järjestämistä! Jos tiedän, mistä kirja on otettu laitan sen eksaktisti samaan paikkaan oikein päin!" 

Innostuin hetkessä unohtaen koko lähtemisen. Unohtaen, kuinka oudosti kaikki täällä käyttäytyivätkään. Unohtaen, kuinka paljon kello olikaan. Hymyilin, nauroin onnessani, katsahtaen samalla ystävääni, joka seisoi edelleen käytävällä. Hänen takanansa olevan näytöshuoneen nro.4 luukut oli suljettu säpillä ja sen eteen oli tuotu naulakko. Epäilykseni heräsi jälleen.

Olen ystäväni vieressä. Annan otsani nojata seinään. Ystäväni supattaa hädissään, kuinka tämä ei voi olla näin. Siitä olisi pitänyt ilmoittaa. Tulla edes jonkinlainen varoitus. Milloin kaikki alkaisi? Keskiyöllä mahdollisesti. Ne olisivat pian täällä... ja mitä sitten? Mitä sitten? Mitä me tehdään? Tämä ei voi olla. Hymyni vääntyy hulluuteen.

"Tietystikään meille ei ilmoitettu mitään. Tämä on osa peliä, sillä ei oikeassakaan elämässä ilmoiteta muutoksista tai vaihtoehdoista. Kaikki vain tapahtuu. Tämä on osa tätä psykologista peliä." pidän pienen tauon miettiäkseni... "Puhuit paljon lähtemisestä, muttet ole mennyt lähellekään portaita... Mikset?"

Ystäväni ilme kertoo kaiken. En tarvitse vastausta häneltä.

"Sinä tiesit!"

Lähden kävelemään ripeästi kohti portaita ystäväni yrittäessä estellä minua. Seisahdun portaiden juurelle. Olen kauhistunut näkemästäni. Portaikko on täynnä vettä. Ei, se ei saanut minua ainoastaan lamaantumaan vaan se, mitä näin pinnan alla. Sen toisella puolella seisoi joukko ihmisiä kuin kaivon ympärillä. Hädissään. Ihmetellen. Huutaen. Yrittäen kurotella pohjaan. Yrittäen etsiä meitä.

Kirjastonhoitaja ja muutama muu seisoo vierelläni katsoen samaa näkymää. He tiesivät tästä. Kaiken aikaa he tiesivät tästä. Sain ääneni vihdoin jälleen kuuluville.

"Onko kukaan yrittänyt mennä läpi? Jos siitä voikin vain astua?" 

Katselen ympärilläni olevia ihmisiä kysyvästi, mutta he näyttävät toivottomilta. Vedenpinta lainehtii ja kimmeltää tavallisen veden tapaan, mutta se ei anna periksi koskettaessani sitä.

"Pois tieltä! Minä olin ensin! Se on minun vuoroni päästä täältä pois!" äkäinen nuori vaaleaverikkö tunkee tiensä ohitseni ja kurottautuu sukeltamaan.

Olen juhlivien ihmisten keskellä. Hiekka pöllyää kesäpäivän kuumuudessa. Ei ainuttakaan tuttua kasvoa. Olen hukassa. Hukassa äidistäni... Sitten näen hänen nauravat kasvonsa pilkistävän asuntoauton ovelta. Hän polttaa tupakkaansa, juo oluttaan ja siirtää vaaleat hiuksensa korvansa taa. Me pääsimme pois kirjastosta. Vaan poistuminen sieltä vaatii aina uhrauksen... ja hän uhrasi oman siskonsa, jotta saisi olla kanssani täällä teidän joukossa.

Samalla muistin olevani yhä ansassa kirjastossa eikä meillä olisi paljoa aikaa, sillä keskiyöllä kaikki alkaisi. Loputon, jokaöinen juoksu läpi helvetin. Täällä Slenderman, Pyramid Head, cenobitet ja kaikki muut ovat todellisuutta. P.s Nurkan taakse kadonnut henkilö oli Edward Cullen Robert Pattinsonin nahoissa.

Churchmouth

Kirkon pihalla oli suuren suuria harmaakivisiä mustekala-patsaita, joiden lonkeroita koristivat 3-tavuiset sanat - kuten 'kul-tis-ti' - kiertäen lonkeron sivulta päälle ja toiselle sivulle. Samaisella pihamaalla patsaiden joukossa oli myös jonkinmoinen metallinen käkikelloa muistuttava härpäke, joka oli jo ajat sitten rikkoutunut ja menettänyt tasatunnein esille pilkistäneen pienen mustekalansa. Olion oli joku yrittänyt kaiketi joskus varastaa -vääntyneestä kellon ulkokuoresta ja flashbackistä päätellen- saamatta sitä mukaansa. Häirinnästä heränneenä olio itse oli ryöminyt jonakin päivänä ulos kellostaan. Ainakin selkeä, pitkä laahaamisjälki osoitti näin tapahtuneen.

Lapsuuteni maisemat näyttivät noin muutoin olevan entisensä: naapurit mulkoilivat toisiaan -joskin eivät näyttäneet koskaan sulkevan silmiään- ja hiljaa mutisivat oudosti pulputtaen - vaan onpa tuo paikallinen murre kuulostanut aina kummalliselta. Kierrellessäni pienillä sivuteillä satuin kohtaamaan vanhemman rouvan, joka ei ollut vielä haksahtanut mukaan palvontamenoihin ja joutui siten välttelemään kaikenlaista ylimääräistä kanssakäymistä naapureidensa kanssa. Mummeli joutui mm. heittämään pyöränsä läheiseen metsikköön ja hyppäämään itse perässä naapurin tullessa autolla vastaan. Ennen lähtöäni varoitteli vielä pimeän saapumisesta, jolloin kannattaisi olla visusti turvassa lukkojen takana.

Kiersin takaisin kirkolle ja päätin mennä sisälle katsomaan oliko paikka muutoin vielä entisensä. En muista nähneeni alttaritauluja tai muitakaan merkittäviä esineitä. Huomioni kiinnittyi heti kahteen mieheen, joista ensimmäinen näytti rukoilevan hiljaa. Toinen heistä pyörähti ympäri kuullessaan minut ja - yllättävää kylläkin - näytti iloiselta. He olivat kaiketi jonkinsortin munkkeja sonnustautuneina kultakirjailtuihin kaapuihin ja päähineisiin. Jokin heissä oli outoa... Liekö sitten heidän kummallinen suippomainen pää, joka jatkui ties kuin pitkälle koristeellisen hiipan alla... No niin tai näin, jatkoin tyynen rauhallisena matkaani peremmälle munkin osoittamaan suuntaan ja istuin pöydän ääreen, jossa ko. mies opasti minua laakapistojen tekemisessä. Yritin selventää tätä mukanani olleelle kaverilleni -kuka lie olikaan- joka ei pysynyt kärryillä yhtään... Pistoja toisensa perään, joista syntyi kaloja, meriheinää... Mitähän lie kellokin oli? Vaan ei kai sillä väliä... Olin jo unohtanut vai pitikö minun edes muistaa jotakin?


Kultisteja! Typerä alitajuntani! Kultisteja!

Planets from Outer Space

Kävelin kaverini kanssa vanhempieni luokse aatoksissa käydä saunassa ennen illan rientoja. Matkamme katkesi huomattuani taivaalla kaksi valkeaa matkustaja-lentokonetta liitelevän peräkanaa. Siinä oli jotakin hyvin omituista ja kammottavaa. Eiväthän ne ennen olleet lentäneet noin likellä toisiaan saati maata, eivätkä edes tuota reittiä...

Ensimmäisenä kärjessä lentänyt kone käänsi nokkansa yllättäen toiseen suuntaan ja laskeutui perä edellä läheiselle tontille. Käännyimme nopeasti jatkaaksemme matkaamme vaan edessä oli se toinen kone, sekin yhtä oudosti laskeutumassa maahan. Ennen kuin kone ehti täysin koskettaa maata sen muoto värjyi ilmassa ja otti toisen muodon - tai kenties vain katosi paljastaen sisältönsä - muuntuen vanhaksi mieheksi. Kauempana hänen takanaan noita outoja koneita laskeutui tiuhaan tahtiin ja jokaisesta niistä tuli yksi "ihminen" ulos.

Jotkut heistä osasivat käyttäytyä normaalisti meidän muiden tapaan. Osa heistä jäi pyörimään paikoillensa paljastaen ettei kaikki ollut kuten näimme. Oli pakko jatkaa matkaa ja olla kuin emme olisi nähneetkään mitään. Nainen naapurista puhui kännykkäänsä ihmetellen suureen ääneen juuri näkemäänsä. Olisin halunnut varoittaa häntä vaan en pystynyt, sillä nuo ihmismäiset oliot olisivat heti huomanneet. Oli vain pakko kulkea ohitse ja kuulla, kuinka naisen hätääntynyt ääni vaipui kirkaisuihin.

Lapsuuden kotini pihatie näkyi jo. Vilaukselta näin muutaman tyypin - joista kaksi näytti olevan vanhempani -kävelevän kohti vanhempieni taloa. Pelko ja ahdistus! Tiesin etteivät nuo voineet olla vanhempani, sillä he olivat jo kotonaan odottamassa meitä!

Saapuessani ulko-ovelle nuo olennot yrittivät jo päästä sisälle. Huusin vanhempiani apuun vaan eivätpä he voineet auttaa yhtään sen enempää. Yritin suihkuttaa jokaisen olennon silmiin jotakin paksua pippurisumutteen tyylistä ainetta, jonka ajattelin antavan edes hitusen aikaa paeta, sillä kuvittelinhan tuon aineen vaikuttavan heihin samalla tapaa mitä meihin ihmisiin. Vaan tuo aine suli pois paljastaen täysin mustat, kiiltävät silmät. Ja nuo kloonit - jotka hetki sitten olivat olleet isäni, äitini, siskoni ja ties keitä muita - kerääntyivät tiiviisti ympärilleni tuijottaen minua pohjattomilla silmillään.

Ja mitä he halusivat? He ojensivat meille ihmisille jonkinlaiset näytteenottotikut, joita meidän tuli pyöritellä esim. lähellä ohimoa tai suun sisäpintoja pitkin ajatellen pahinta kidutuskeinoa, ja antaa sitten tuo tikku noille olennoille. Eikä auttanut keksiä jotakin lievää, sillä nuo olennot huomasivat heti bluffauksen. Näytteenoton jälkeen siirryimme kaikki pitkän pöydän luo kuin viimeiselle aterialle. Nämä olennot olivat tulleet ottamaan paikkamme meidän klooneinamme.

Omituista, eihän minulla ole koskaan edes ollut sisarta. Herätessäni en hetkeen edes tajunnut nähneeni niin iljettävää, tiivistunnelmaista unta. Kenties kidutuskeino ei ollutkaan mikään fyysinen ruumiin raatelu vaan ruoka... Ainakin muistan yhden miehen ajatelleen kanakeittoa ja sitä hän taisikin viimeisellä ateriallaan saada. On mielenkiintoista, kuinka alitajuntani keksii aina hirvittävyyksien paikaksi joko mummolani tai lapsuuden kotini kuin rikkoakseen niiden vuosien luoman turvallisuuden tunteen. Alitajunnan mysteeriksi jäänee myöskin eräs toinen mies, joka ennen ateriointia epätoivoisena mietti, mihin saisi tunkaistua ison vehkeensä, kun ei se meinannut mahtua housuihin vaan roikkua lötkötti essun - joka sekin liian pieni - takana. Taisinpa kääräistä sen rullalle kuin makuupussin.