Vanhemmasta matematiikan opettajasta
liikkui huhuja, joiden mukaan hän käyttäisi hyväkseen
oppilaitaan. Harva niihin uskoi, mutta tiesin niiden olevan tosia
kahdesta syystä. Ensiksikin opettaja oli käyttänyt hyväkseen
erästä nuorempaa poikaa ja tapaus kantautui korviini sattumalta.
Tiesin sen olevan totta. Minä vain tiesin. Toisekseen olin itse
joutunut opettajan koskettelemaksi.
Tunti oli loppunut, oppilaat
sulloutuivat luokan ovesta ulos ja minä olin niitä harvoja, joilla
ei näyttänyt olevan kiire mihinkään. Jäin viimeisten joukkoon.
Opettaja pyysi minua odottamaan, tulemaan sivummalle. Seuraavana
hetkenä istuinkin hänen sylissään enkä uskaltanut liikkua. Hän
kuiski korvaani, miten hän pitikään kroppaani niin hyvin
muodostuneena pakkauksena. Hän kosketteli uumaani ja käsiäni,
kasvojani. Halusin nousta ja kävellä tieheni, en vain pystynyt.
Istuin siinä kuin liimattuna kauhun jyskyttäessä sisälläni.
Mielikuvissani pääni ja käteni viuhtoivat ilmassa nopeasti kuin
demoneilla ikään. Yritin keskittyä haalimaan voimaa jostakin.
Yritin olla kuuntelematta tuon vanhan miehen höpinöitä. Vihdoinkin
jalkani tuntuivat kantavan. Juoksin vanhoja kivisiä rappusia alas,
alas, alas, jättäen tuon kamalan tornin taakseni.
Saavuin teatterille. Ihmiset istuivat
odottamassa alkavaa näytöstä. Kerroin, kuinka joskus näyttelijät
ja ohjaajat koettelivat yleisöä. Eräänkin kerran yleisön
joukossa ollut mies oli saanut jonkinlaisen kohtauksen kesken
esityksen ja häntä tulivat auttamaan muiden ohella myös ohjaaja
itse. Kohtauksen saanut mies nousi hetken päästä ylös ja kaikki
tuntui olevan ihmeparannuksen ansiota. Kaikki kuitenkin kuului osana
esitykseen, vaikka se tuntuikin katsojasta täysin irralliselta.
Jatkoin matkaani.
Historian tunti kutsui enkä vieläkään
ollut saanut tehdyksi yhtä vaivaista tehtävää, vaikka viikkoja
oli jo kulunut. Kävelin tuon hyväksikäytetyn pojan luo ja
kuiskasin uskovani häntä. Istuin hänen viereensä ja halasin
häntä. Jäin siihen ja katselin luokkaa. Kaikki tuntuivat istuvan
omilla saarekkeillaan. Jotkut yksin, toiset yhdessä. Minä ja tuo
poika omallaan. Opettaja oli vaihtunut. Vanhempi nainen availi
suutaan ärsyttävästi rääkyen. Kaksi oppilasta puuttui. Juuri ne,
jotka eivät myöskään olleet tehneet tuota tehtävää, joka
minultakin uupui. Pojan sylissä oli hyvä olla. Emme tarvineet
sanoja, ei katseita. Tiesimme jo tarpeeksi.
Edessäni avautui huone, jossa muutama
sisarus pyöri tehden kodin askareita välillä kiistellen jostakin
asiasta. Nuori tyttö kiinnitti huomioni. Tiesin jotakin pahaa
tapahtuvan. Näin torajyvän kuvan mielessäni, kun nuorimmainen
survoi morttelissa jyviä leipään. Mielikuva voimistui yhä enemmän
ja enemmän, selkiytyen kuin lopulta huutaen minulle mitä tulisi
tapahtumaan. En kuitenkaan voinut tehdä mitään, sillä en ollut
tuossa huoneessa ruumiillisesti. Olin vain katsojana. Lapset söivät
myrkyllisen leipänsä.
Käännyin jatkaakseni matkaani, mutta
eteeni ilmestyi kammottava näky kahdesta laihasta ihmisestä. Ne
olivat vain pelkkää nahkaa ilman hiuksia. Toiselta puuttui kokonaan
silmät ja nenä. Suu oli hieman raollaan, pää taivutettuna hieman
taaksepäin kuin yrittäen nähdä edes jotakin. Tämä oli perheen
veli. Veljen vieressä oli tämän sisko. Sama, jonka tiesin kohta
kuolevan tai ainakin saavan vaarallisen myrkytyksen. Suuret mustat
silmät katsoivat minua anellen. Mitä minä voisin tehdä?
Kuvajaiset väreilivät ja katosivat.
Ulkona oli vanhoja rapistuneita
pilareita ympyrässä. Ne olivat sinisenmustia sointuen taivaan
pilvien väreihin, jotka uhkuivat ukkosta. Kävelin tuon
pilarimuodostelman luo pojan ollessa jossakin lähistöllä.
Astuessani noiden pilarien keskelle lennähdin ilmaan jääden
kymmenien salamaniskujen vangiksi. Sähkö väreili ja rätisi,
ympärilläni avautui portti. En tuntenut juuri lainkaan fyysistä
kipua. Huusin kaiken melun keskeltä pojalle, että tämän täytyi
käyttää porttia. Hän hyppäsi siihen kysymättä mitään.
Näin edessäni kultaisen
pitkäkarvaisen apinan loikkimassa. Sen turkki kimalsi auringossa
kuin se olisi ollut tulessa. Olin nähnyt sen tuon tuostakin
jossakin. Kenties se oli ilmestynyt luokkaan kesken historian tunnin.
Kenties olin nähnyt sen kaupassa. Apina loikki kevyesti kohti
sänkyä, jossa makasi kalpea, miltei läpinäkyvä ruumis. Sänkyä
ympäröivät papit, piispat ja muut uskonmiehet. Nuo rukoukset eivät
auttaisi tuota tyttöä mitenkään. Huone oli mitä hienoin
puna-kultaisin tapetein ja raskaine samettiverhoineen. Ilmassa tuntui
leijuvan suitsuke ja vuosisatojen pöly. Lyijylasisista ikkunoista
siivilöityi huoneeseen valoa, joka sai kumartuneen piispan
koristeelliset vaatteet kimaltamaan kilpaa auringon kanssa. Apina
kurkotti sängylle. Se muuttui hitaasti ihmismuotoon. Pian mieheksi
muuttunutta apinaa ympäröi joukko muita ihmisen kaltaisia olentoja,
joilla kaikilla oli samantyyliset vaatteet: mustat, hyvin
yksinkertaiset ja silti futuristiset. Jokaisella olennolla oli oma
värinsä. He asettuivat riviin eteeni ja tuo apinasta mieheksi
muuttunut olento sai kutreilleen kruunua muistuttavan päähineen,
joka sointui hänen musta-violettiin pukuunsa.
'Loki, the king of Asgård! Tervetuloa
takaisin kotiin!' eräs naisista lausui.
Apina, Loki, poika. Olivatko he yksi ja sama olento? Kenties. Uni tuntui hypähtelevän aiheesta toiseen, mutta pitelevän kiinni kuitenkin siitä yhdestä pienestä punaisesta langasta, joka yhdisti kaikki toisiinsa. Yhdessä hetkessä olin käymässä lapsuuteni ajan kaupassa ostamassa arpoja ja toisena hetkenä olin tuon myrkytyksen saaneen tytön luona. Kävin myös tuon pojan kanssa jonkinlaisessa kaupassa, jossa hän pyysi minua olemaan kertomatta muille opettajan hyväksikäytöstä. Samalla hän mainitsi opettajan käyttävän nykyään mintunvihreää villatakkia kuin ostaakseen luottamusta sanoilleen ettei hän ole opettajana tehnyt mitään väärin.
