Quantum Leap

Siinä aamussa oli jotakin outoa. Sänky, josta heräsin ei ollut omani. Huone oli hämärä pelkkien tummien tapettien, verhojen ja kalusteidenkin puolesta. Seisoskellen katselin varpaitani. Ne näyttivät omiltani, kuten käteni, mahani ja rintani. Peilistä minua katsoi mies. Mitä hittoa? Kuka tuo oli? Miksi? Mitä? Kuka minä olin? MISSÄ minä olin?

Paikat vaihtuivat toisiin. Muutama ystäväni oli päättänyt ottaa selvää, mistä moinen sukupuolenvaihdokseni johtui ja miten pääsisin takaisin omaan ruumiiseeni. Se osoittautui luultua vaikeammaksi. Minulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, mikä tämän oli aiheuttanut.

Baari-ilta. Monien juomien jälkeen tunsin tarvetta käydä miestenhuoneessa. Ihmisiä oli tungokseen asti. Juuri kun olin pääsemässä kyykkäämään pöntölle, joku pyylevä pukumies riuhtaisi oven auki ja tunki samaan koppiin.
- Mitä vit..? nousin äkisti ylös ja vetäisin farkkuni kiinni.
- No älähän nyt. Kyllä me molemmat tänne mahdutaan ihan hyvin. mies ei todellakaan mahtuisi samaan aikaan koppiin. Tönäisin hänet ulos. Samassa muutama draggari valtasi koppini. Manailin ja painelin toiseen koppiin. Samalla muistin mahdollisuuteni kokeilla seisaaltaan virtsaamista. Joskus tällaisina juomapitoisina iltoina olin sitä naisena kaivannut ja kovasti. Ei enää puskissa kyykkäämistä! En kuitenkaan voinut keskittyä olennaiseen, sillä kopin kaakeloitu lattia oli muuta ylempänä ja sai vartaloni näkymään miltei vyötäröstä ylöspäin. Tahdoin olla kokonaan rauhassa, suojassa katseilta harmaiden kopin seinien sisällä.
Pestessäni käsiäni mittailin itseäni peilistä. Muutamien päivien aikana peilikuvani ei ollut enää se, joka oli muuttunut. Näin oman ruumiini tuona miehen ruumiina, kun katselin itseäni. Oikeastaan tässä kehossa ei ollut hullumpi olla. Mustat, lyhyehköt hiukset ja siististi leikattu ohut parta kehystämässä leukapieltä. Kukakohan senkin oli näiden päivien aikana huoltanut noinkin siistiksi? Minulla ei siitä ollut mitään muistikuvaa. Kehoni oli päivettynyt ja sopivasti lihaksikas. Kyllä tätä panisi. Hetken häivähdys mielessä sävähdytti. Ei kai nyt sentään?

Ystäväni olivat saaneet oudon sähköpostin. Siinä puhuttiin kuunpimennyksistä ja ruumiinvaihdoista. Tässäkö oli vastaus? Kuinka kauan vielä?

Meteorologi väritti Suomea mustalla paksulla tussilla.
- Koko maahan on luvassa kuunpimennystä. Tällä kertaa se näkyykin koko maassa samanaikaisesti, sillä luvassa ei ole pilvisyyttä. maanisesti hän jatkoi väritystään, kunnes poistui kuvasta. Musta väri valui itsekseen peittäen koko Suomen. Tämä se oli! Nyt! Tänä yönä!

Huone, josta olin herännyt oli tuon miehen, jonka ruumiissa olin elänyt. Tiesin, missä ruumiini asui, joten minun olisi helppo jäljittää se. Tai niinhän minä luulin...


Se, miten vaihto tulisi suorittaa jäi epäselväksi. Tuliko minun syleillä itseäni? Riittikö pelkkä näkeminen kadulla? Ohitus? Suudelma? Vai jotain paljon enemmän?

The Reality and nothing but the Reality

Olimme molemmat alasti, mieheni ja minä, ihmisten keskellä jonkinlaisen katoksen alla. Hän yritti tuuppia valtaisalla vehjeellään minua sinne, jonnekka aurinko ei ylettynyt paistamaan. Ohikulkijat olivat pysähtyneet katsomaan touhujamme ja heitä tuli vain lisää. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt minua laisinkaan, vaikkakin alkujaan säpsähdin eevan asuani. Reaktioni johtui osittain siitä, että ymmärsin koko jutun olevan unta. Aktimme loppui tuloksettomana.
- Siis eikö sua yhtään hävetä?! tyttö istui lattialla jauhaen purkkaa. Hän oli liimannut tuuheat ja pitkät tekoripset luomilleen ja näytti oluensa kanssa hyvin nuupahtaneelta. Hänellä oli vaaleanruskeat paksut hiukset, sinertävät farkut ja hihaton toppi. Hän oli toinen parhaista ystävistäni täällä. Hänen vieressään seisoskeli tummiin pukeutunut, kasvoiltaan kalpea poika. Hän oli myös parhaita ystäviäni. Katsahdin heitä ja vastasin kieltävästi.
- Miksi minua hävettäisi? Tämä kaikkihan on unta. Jopa te olette pelkkää mielikuvitukseni tuotetta täällä. Ei tämä tapahdu oikeasti. tyttö istui hiljaa, mutta poika tuijotti minua sen oloisena ettei ollut uskoa korviaan.
- Väitätkö sinä oikeasti, että sinun parhaat ystäväsi ovat vain mielikuvituksesi tuotetta? hän sanoi osittain syyttävästi. Katselin ihmisjoukkoa ja astelin erään tytön luokse.
- Sinä. Jopa sinä et ole totta. Ei kukaan teistä. Ei edes tämä paikka. Sinun kasvosi eivät tunnu miltään, jos kosketan niitä, sillä tämä ei ole totta. hymyilin hänelle ja ojensin käteni koskettamaan hänen poskiaan. Silmäni laajenivat ihmetyksestä; hänen kasvonsa olivat pehmeät ja lämpöiset. Hänen poskiensa iho painautui pienille kuopille sormieni kohdilta. Ei tämä voinut olla totta. Ei täällä voinut tuntea näin. Olinko unipäissäni takertunut nukkuvan mieheni kasvoihin vai mistä tämä johtui?



Heräsin.

Armand, Armand.. Alucard?

Saavuin parin ystäväni kanssa vanhan kivisen linnan luokse. Kuihtunut muratti yritti vielä takertua sen pintaan kiinni sitkeästi. Yö oli viileä ja hiljainen. Lähellä kohisi vuolas joki, jossa pari henkilöä vielä kalasteli ennen kuin lähtivät kanootillaan pois. Minut oli kutsuttu tänne. Minut olisi tarkoitus naittaa linnan herralle; vampyyrille.

Eteishallista kävelin naamiokasvoisen miehen perässä läpi peilisalin. Kulta- ja hopeakehyksiset peilit olivat koristeellisia, osa pieniä ja toiset ulottuivat lattiasta kattoon. Lukuisat kynttilät seinillä ja katossa valaisivat huoneen kirkkaaksi. Luulin olevani ainoa ihminen, kunnes näin hänestä vilauksen peilissä.
- Sinä! Sinähän olet ihminen! huudahdin puolittain epäuskoisena, puoliksi innoissani. Naamiokasvoinen mies kääntyi minuun, muttei sanonut mitään. Hän käveli pöydän luo ja asetteli muutamia tavaroita hetken aikaa paikoilleen. Uteliaisuuteni voitti ja lähestyin pöytää itsekin. Vanha kirja, jonka kannessa oli kasvoton, hupulliseen viittaan pukeutunut hahmo pitkän miekan kanssa. Kenties jokin rituaaliopus. Puusta veistetty pieni sapelia muistuttava miekka, jonka vartta ja terää koristivat lukuisat kissaeläimet ja antiloopit. Metallinen lämmitystaso, jonka otaksuin pitävän veren lämpöisenä astiassa, joka tuolle laskettaisiin. Naamiokasvoinen mies puhui minulle ensimmäistä kertaa ja vaati vihaiseen sävyyn etten saisi koskea mihinkään. En voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta hänen poissa ollessaan vaan tutkin kirjaa ja puista miekkaa käsissäni.

Hetken odottamisen jälkeen minut johdateltiin toiseen huoneeseen, jossa tuleva puolisoni odotti minua. En ollut koko aikana pelännyt. Enemmänkin olin utelias ja innoissani. Mielikuvitukseni oli tosin laukannut paljolti totuutta edelle, sillä olin uskonut vastassa odottavan karismaattisen nuorehkon miehen. Mutta siinä hän istui vapisten kuin vanhus. Hänen kasvonsa olivat kurttuisat ja kuivat, silmät sameat. Ainoastaan hänen hiuksensa olivat pikimustat ja pitkät. Hän lähestyi minua vanhassa rottinkisessa rullatuolissaan ja ojensi tutisevin käsin minulle veistä: - Leikkaa. Leikkaa ranteesi auki ja anna minun juoda sinusta. Sitten meistä tulee yhtä. hänen sortuva äänensä pihisi kuivien huulten välistä. Hänen sormiensa iho oli ruttuista ja ohutta kuin pergamentti. Ja hänen kätensä tuntuivat niin koleilta, kun nappasin veitsen nopeasti hänen kädestään. Pitkät kynnet hipaisivat kättäni. Hän tuijotti minua anelevasti ja odotti. Vihreä räkä valui hänen nenästään ja hän yritti niistää sitä takaisin sisäänsä. Kenties hän näytti tuolta vain siksi ettei ollut saanut kunnon "ateriaa" pitkiin aikoihin... Ainakin niin uskoin, sillä olin kaiketi nähnyt hänet unissani kutsuvan minua luokseen salskeana nuorukaisena, jonka olin nyt odottanut näkeväni, mutta vastassa olikin tuo väsynyt vanhus. Katsahdin veitseen. Se oli tylsä ja tahmainen jostakin, ihan kuin sillä olisi kaavittu maapähkinävoita.
- Tämä on ihan liian tylsä.. ja likainen. Odota siinä. Haen keittiöstä paremman. sanoin ja käännyin kannoillani. Hän katsahti minuun toivon kipinä silmissään.

Etsin kaikki laatikot ja kaapit. Keittiössä oli yllättäen muitakin ihmisiä, jotka auttoivat etsinnöissäni. Olivatko he ystäviäni? Ainakin puhuin heille kuin olisin heidät tuntenut. Katsoimme jopa jääkaapit ja pakastimetkin läpi, mutta en löytänyt ainokaistakaan veistä. Kaapit pursusivat niin paljon tavaraa ettemme saaneet niitä enää kiinni. Jääkaapista ja pakastimesta vyörysi lattialle kaikenlaista ruokaa, katkarapuja... Voin pahoin, mutta yritin nieleskellen etsiä yhtä veistä.



Mustat kirjaimet kirjan kannessa: 'Her.. ja..'. Kaksi tärkeää sanaa, joita en enää muista.