Tummapuinen arkku avattiin. Ruumis ei ollut muuttunut satojen vuosien aikana kovinkaan paljon. Se ei edes haissut. Iho näytti pergamentilta, joka oli osittain tummunut. Paksu samettimekko oli haalistunut ja sen vihreä väri oli pölyn harmaama. Kultapunokset kimmelsivät himmeästi. Kansi suljettiin pikaisesti ettei ilmanmuutos tekisi pahuuttaan.
Se oli tarpeetonta, koska arkku oli avattu menneinä vuosina montakin kertaa tutkijoiden pyynnöstä. Miksi ruumista sitten pidettiin lukkojen takana niin varjelevasti?
Tahdoin nähdä hänet uudelleen. Olin joutunut hänen kauneutensa vangiksi. Olisin saattanut seistä arkun vierellä tunteja ihastellen hänen muuttumattomuuttaan. Minulla oli tehtävä, jonka olin unohtanut arkun vierellä.
Kenties tehtävänä olikin löytää hänet? Tehtävän antoi minulle eräs mies, joka tuli kadulla vastaan. Harmaassa lapussa kerrottiin, mitä minun tuli tehdä seuraavaksi. Olin hukannut sen. Ainakaan sitä ei enää löytynyt mistään.
Jostain syystä arkku kallistui ja tipahti maahan pääty edellä. Kivinen lattia antoi kaiun seinille. Säikähdin. Sain kuitenkin osittain kiinni arkun reunasta, joka pehmensi huomattavasti laskua. Olisi vuosisatojen aikana hapertuneen ruumiin rikkoutuneen siitä jysäyksestä, mutta se pysyi hievahtamattomana. Nostin raskaan arkun takaisin kivipaadelle erään museotyöntekijän kanssa. Puinen pintakin oli säilynyt kolhuitta.
Punertavissa hiuksissa oli jonkinlaisia kultaisia helmiä ja kiemuraisia oksia. Liekö ollut jonkinlainen kruunu, joka lepäsi kiharoilla hiuksilla?
Kumarruin ruumiin ylle. Olin saanut jostain haavan sormeeni. Pari pisaraa verta tipahti lepäävän ruumiin avonaiseen suuhun. Hitaasti saatoin nähdä muutoksen. Ruumis tuntui kaunistuvan hetki hetkeltä enemmän. Pergamenttinen iho muuttui pehmeäksi ja lämpöiseksi. Ihmettelimme hetken työntekijän kanssa.
Suurempaa kummastusta tapaus ei kuitenkaan saanut aikaiseksi. Tiesikö työntekijä jotain, mitä minulle ei kerrottu?
Minut jätettiin yksin. Kaarevasta ikkunasta lankesi arkun ylle auringonvaloa, jonka viistossa valossa pöly näytti tanssivan. Hän heräsi. Hän todella heräsi! Hänen kauneutensa sai minut rakastumaan. En saanut katsettani hänestä irti. Hän antoi minulle tehtävän.
Olin valmis suorittamaan sen hinnalla millä hyvänsä. Olin valmis uhraamaan kenet tahansa hänen vuokseen. Oliko rakkauteni liian sokeaa?
Hän kaipasi lisää verta tullakseen vahvemmaksi. Tahdoin löytää hänelle uhrin. Mietin jopa omaa äitiäni. En kuitenkaan löytänyt ketään sopivaa. Olin valmis... Valmis uhraamaan itseni. Antamaan viimeisenkin pisaran itsestäni hänelle, kunhan hän vain saisi elää. Nostin käteni hänen eteensä ja painoin veitsen rannettani vasten. Hän tarttui kaksin käsin ranteeseeni. Lämpöiset, hoikat sormet puristivat lujasti. Lämmin veri norui hänen huulilleen. Hänen terävät hampaansa iskivät kiinni ihooni. Kipu ja nautinto sekoittuivat somasti sisimmässäni. Huokaus, joka kiipesi seinillä hiljaa kuiskauksen tavoin.
Olin antautunut pedolle, jota en tuntenut. En pystynyt käsittämään aikaisemmin, mitä minulla tulisi vielä olemaan edessä. Tulisiko minut palkita ajattelemattomuudesta?
Lyyhistyin lattialle. Minun oli vaikea hengittää. Hän oli juonut minusta liian paljon. Hänestä oli kuitenkin tullut vahva. Olin siitä onnellinen. Olin pelastanut hänet. Hän seisoi edessäni. Tuntoaistini turtui. Hädin tuskin jaksoin nostaa päätäni ja nojata käsiini. Jokainen lyönti sydämessäni tuntui raskaammalta. Kurkkuani kuristi. Haukoin henkeäni. Valo tuntui liian kirkkaalta. Hänen varjonsa peitti minut osittain. Tahdoin olla hänen kanssaan. En tahtonut jättää häntä näin. Rukoilin häntä.
Kivulias kuolema lähestyi. Ruumiin kidutusta. Löytyisikö pedosta inhimillisempi puoli, joka pelastaisi minut?
Hän näytti valkealta enkeliltä. Auringonvalo sai hänet loistamaan. Kultainen aura välkehti hänen yllään. Vihreä mekko näytti olevan valkoinen tuossa kirkkaudessa. Hän oli enkelini. Hän ei nauranut eikä säälinyt. Hän katsoi minuun ilmeettömänä ja astui luokseni. Kumartui ylleni ja pyysi juomaan hänestä. Vähäisin voimin ja hieman epäröiden tartuin hänen käteensä. Katsoin häneen. Katsoin rannetta, jonka ohuen ihon alla siniset suonet virtasivat lämpöistä verta. Hän avasi ranteeseen pienen haavaan. Maistoin vain kokeillakseni ensin. Maistoin uskaliaammin. Lopulta saatoin upottaa hampaani hänen ranteeseensa ja juoda. Veri purskahti suupielilleni. Sitä oli aivan liikaa. Sen rautainen maku sai minut miltei yökkimään, mutta minun oli pakko niellä pelastautuakseni. Satojen vuosien tieto siirtyi minuun.
Oliko näin pitänyt käydäkin? Tarvitsinko tuota tietoa tehtäväni suorittamiseen, jonka olin saanut mieheltä?
Hän katosi valoon. Tiesin tapaavani hänet vielä uudelleen. Olin hänen nyt ikuisesti ja hän oli osa minua. Lepäsin hetken lattialla. Sisälläni oli voima, joka muutti minua. Toisenlainen kipu, joka tulisi muuttumaan mielihyväksi. Mielihyvä, joka laantuisi jonkin ajan päästä ja olisin ehyt. Nousin ja jatkoin matkaani. Tapasin miehen, joka ojensi minulle harmaan lapun. Toinen tehtävä odottaisi minua. Tällä kertaa tekstissä mainittiin kuinka hän tietäisi minun olevan nyt jotain muuta. Minun tulisi kuitenkin suorittaa tämä tehtävä. En ehtinyt lukea lausetta loppuun. Lapun antanut mies ei ollutkaan se, joka oli vastuussa minulle laadituista tehtävistä... Yritin juosta hänen peräänsä.
Kuka hän oli? Pelkkä kuriiri vai oliko hänellä jokin muukin tehtävä? Kuuluin nyt kahdelle: Tehtäväni laatijalle ja naiselle, jolle olin antanut elämäni ja sieluni. Tämä vaikeuttaisi tehtävien suorittamista. Tuntui siltä ettei Laatijani pitäisi tästä...
Hän ei saanut tietää. Hänen ei kuuluisi tietää. Mies oli kadonnut. Vastaan tuli mustapukuisia ihmisiä. Tämä maailma oli harmaa. Kuin odottaisi koko ajan sateen alkavan. Viesti oli täysin ollut tuon miehen luettavissa, sillä se ei ollut kirjekuoressa. Luin sen uudestaan ja katseeni kiinnittyi aina kohtaan, jossa minun tiedettiin olevan nyt jotain muuta. Minun tiedettiin olevan vampyyri. Minun tiedettiin kuuluvan toiselle. Toiselle, jonka nimi sai minut hätkähtämään. Kuuluin Katariina Maununtyttärelle.
Oliko Katariinalla jokin yhteys Kaarinaan? Olisiko kuriirista minulle haittaa tulevaisuudessa? Katariina ja Kaarina olivat sekoittuneet samaksi henkilöksi unessani. Viestin luettuani tiesin, että minua tultaisiin vainoamaan siitä syystä, miksi olin muuttunut eikä pelkästään vainoamaan. Lähitulevaisuudessa minun henkeäni uhattaisiin. Tiesin kuriirin olevan vampyyrintappaja. Tehtäväni monimutkaistui kerralla... *herääminen*
(väittäisin olleen kevät 2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti