Vanhan raihnaisen talon yläkertaan johtavat portaat olivat leveät, roskien ja hämähäkinseittien peittämät. Tumma puu natisi askelten alla, mutta tuntui kestävän vielä vuosia ennen lahoamistaan. Seiniltä oli hilseillyt siniharmaata maalia lattialle puunlehtien joukkoon.
Yläkerrassa oli useampi huone pitkän ja kapean käytävän varrella. Ensimmäinen oli suoraan portaiden yläpäässä ja sen ovi oli auki. Likaisista ikkunoista kajasti hentoa valoa saaden makuuhuoneen näyttämään entistä valjummalta. Tummapuista sänkyä ei oltu käytetty vuosiin, samaten vaatekaappia. Ohitin huoneen ja astuin sisälle vasemmanpuoleiseen makuuhuoneeseen. Sen lattia oli samaa vaaleanharmaaksi maalattua tukevaa puuta, joka ei ihme kyllä näyttänyt yhtään kuluneelta. Kaiketi se oli ollut vierashuoneena.
Seisoimme aulassa katsellen toisiamme. Tässä talossa oli jotakin hyvin kummallista.
Samanlaiset vankat, tummapuiset portaat veivät yläkertaan tästäkin huoneesta. Niiden päässä oli jälleen kerran makuuhuone. Astelin huoneeseen, jonka värimaailma oli tummempi kuin muissa. Silti samanlaisia tummapuisia, jykeviä huonekaluja ja siniharmaata maalia. Sänky oli massiivinen parisänky, jonka vuodevaatteita koristivat koukeroiset, kauniit kuviot. Hetken näytti siltä niin kuin niissä olisi voinut vielä nukkua, mutta niiden täytyi olla homeiset kaikkien vuosien jälkeen. Lähellä sängyn jalkopäätä seisoi nuori nainen, tummat hiukset kammattuina nutturalle niskaan, pukeutuneena kuin 1800-luvun porvarisneito mustaan pönkkämekkoonsa. Seepianväriset kasvot tuijottivat minua. Alakuloisuus ja tuska täytti huoneen.
Seisoimme aulassa katsellen toisiamme... Tässä talossa kummitteli.
Yksi tytöistä lähti yläkertaan yksin, vaikkei niin saanut tehdä. Hetken kuluttua hän ilmestyi siniseen huoneeseen, joka näytti aulasta katsottuna suurelta parvelta ilman kaiteita. Se oli ainut poikkeava huone koko talossa. Sen seinät olivat ärsyttävän siniset, johon oli maalattu keltaisia suuria kaloja. Tyttö katseli hetkisen huonetta silmät täynnä ihmetystä ja alkoi sitten tanssahdellen pyöriä ympäri huonetta. Haukoimme kaikki henkeämme. Kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan, kun tyttö lähestyi vaappuen huoneen reunaa. Mustat pitkät hiukset valuivat hänen kasvoillaan... Seuraavaksi hän makasi jo lattialla edessämme ja hänen valkea nuttunsa alkoi värjääntyä punaiseksi.
Seisoimme aulassa katsellen toisiamme ja sitten käännyimme katsomaan sinisessä huoneessa tanssivaa tyttöä. Tässä talossa oli jotakin hyvin kummallista...
Olen ollut sielä yhden unen verran aikaisemminkin. Silloin olin ensimmäisessä makuuhuoneessa, josta muistan vain seinällä olleen valokuvan vanhemmasta nutturapäisestä naisesta 1800-luvulta. Jossakin oli suurempi huone, jonka pitkiä ikkunoita peittivät mustat verhot. Jossakin taisi kenties olla musta koira.
maanantaina, lokakuuta 18, 2010
Future Clones
Se makasi sohvalla kalpeana kuin lapamato, miltei läpikuultavana ruhona. Sen hengitys rahisi vaikeana ohuissa keuhkoissa. Vanhempani seisoivat vieressäni, kun lähestyin olentoa. Se kääntyi kyljeltään selällensä ja antoi rintakehänsä ponnistella hengitysten välillä. Se katsoi minuun haaleine silmineen, suu hieman raollaan. Ranteessaan sillä oli ihoansa valkeampi merkki kuin tatuointi.
- Sitä säilytetään tulevaisuutta varten. äitini sanoi.
Se ei tuntunut niin julmalta, kun tiesi ettei se tuntenut eikä ymmärtänyt kaiketi mistään mitään. Se eli vain varastona ruumiinosille ja luuytimelle, joita käytettäisiin äitini syövän parantamiseen tulevaisuudessa.
- Sitä säilytetään tulevaisuutta varten. äitini sanoi.
Se ei tuntunut niin julmalta, kun tiesi ettei se tuntenut eikä ymmärtänyt kaiketi mistään mitään. Se eli vain varastona ruumiinosille ja luuytimelle, joita käytettäisiin äitini syövän parantamiseen tulevaisuudessa.
lauantaina, maaliskuuta 13, 2010
Spirit Guides
Siihen menehtyivät niin strutsit kuin tiikerit, niin leijonat kuin virtahevot. Se oli tappanut yli puolet Afrikan eläimistä ja se jatkoi leviämistään hurjalla vauhdillaan. Afrikan jälkeen tulisivat muut maat. Kukaan ei tiennyt oliko virus jo ulottunut rajojen taa. Se ei näkynyt ulkoisesti millään tavalla. Kun se tarttui aikaa ei ollut jäljellä paljoakaan. Ei viikkoja, ei päiviä. Kenties tunteja. Todennäköisemmin vain minuutteja ja sekunteja.
Se sai alkunsa, kun kymmenvuotiaat afrikkalaislapset olivat silittäneet eläimiä. Se levisi eläimestä toiseen tavalla, jota kukaan ei tiennyt. Oliko se ihmisille vaarallinen? Sitäkään ei tiedetty.
Neljä alastonta tummaihoista naista seisoi rivissä entisen kaupan pihalla, jossa lapsena olin käynyt monesti ostoksilla yksin ja vanhempieni kanssa. Näin heidät vain vyötäröstä ylöspäin. Jokaisella oli harteillaan eläin. Ensimmäisellä kaiketi norsu, joka löyhötteli suuria korviaan kuin kala kiduksiaan. Toisella oli kellertävä, mustatäpläinen jaguaari tai gepardi, jonka etutassut lepäsivät naisen toisella olkapäällä ja takatassut sekä häntä toisella. Kolmannella kiemurteli kaulallaan tummanharmahtava käärme, jonka pää oli kuin kaulusliskolla. Häntäpäässä aukeni toinen suu, joka puraisi naista rintaan. Se oli eläimistä ainoa, joka oli rauhaton eikä tahtonut pysyä paikoillaan. Neljännellä taisi olla sylissään punertava tai harmaa sarvikuonon kaltainen olento. Välillä se kurkki naisen olan takaa, välistä se ojenteli sorkkiaan naisen sylissä. Sorkkia, joiden päissä oli samanlaiset meritähteä muistuttavat suut kuin käärmeen häntäpäässä.
Ihmisillä olisi ollut varmasti taito kehittää vastalääke, mutta ei ollut aikaa kehittämiseen saati testaukseen. Jokaisella viisarin naksahduksella kuoli satojatuhansia eläimiä. Suurimman osan eläimistä tappava virus tulisi pyyhkäisemään maailman yli muutamassa hetkessä. Villi-, karja- tai lemmikkieläin, millään ei ollut väliä. Ellei se tarttuisi ihmisiin suurinosa meistä nääntyisi nälkään.
Se sai alkunsa, kun kymmenvuotiaat afrikkalaislapset olivat silittäneet eläimiä. Se levisi eläimestä toiseen tavalla, jota kukaan ei tiennyt. Oliko se ihmisille vaarallinen? Sitäkään ei tiedetty.
Neljä alastonta tummaihoista naista seisoi rivissä entisen kaupan pihalla, jossa lapsena olin käynyt monesti ostoksilla yksin ja vanhempieni kanssa. Näin heidät vain vyötäröstä ylöspäin. Jokaisella oli harteillaan eläin. Ensimmäisellä kaiketi norsu, joka löyhötteli suuria korviaan kuin kala kiduksiaan. Toisella oli kellertävä, mustatäpläinen jaguaari tai gepardi, jonka etutassut lepäsivät naisen toisella olkapäällä ja takatassut sekä häntä toisella. Kolmannella kiemurteli kaulallaan tummanharmahtava käärme, jonka pää oli kuin kaulusliskolla. Häntäpäässä aukeni toinen suu, joka puraisi naista rintaan. Se oli eläimistä ainoa, joka oli rauhaton eikä tahtonut pysyä paikoillaan. Neljännellä taisi olla sylissään punertava tai harmaa sarvikuonon kaltainen olento. Välillä se kurkki naisen olan takaa, välistä se ojenteli sorkkiaan naisen sylissä. Sorkkia, joiden päissä oli samanlaiset meritähteä muistuttavat suut kuin käärmeen häntäpäässä.
Ihmisillä olisi ollut varmasti taito kehittää vastalääke, mutta ei ollut aikaa kehittämiseen saati testaukseen. Jokaisella viisarin naksahduksella kuoli satojatuhansia eläimiä. Suurimman osan eläimistä tappava virus tulisi pyyhkäisemään maailman yli muutamassa hetkessä. Villi-, karja- tai lemmikkieläin, millään ei ollut väliä. Ellei se tarttuisi ihmisiin suurinosa meistä nääntyisi nälkään.
tiistaina, helmikuuta 16, 2010
Juna
Vanhempani olivat muuttaneet takaisin entiseen omakotitaloonsa. Olimme vierailulla mieheni kanssa. Kahvipöydässä äitini antoi miehelleni lahjapaketin, jonka sisältä löytyi kiiltäväpintainen, tumman marjapuuron värinen Unisefin t-paita, jossa oli hymyileviä hahmoja keltaisin ääriviivoin. Mieheni väänsi pirteän tekohymyn kasvoilleen.
Istuin vanhassa huoneessani, jossa ei ollut muita huonekaluja enää kuin sänky ja tietokone pöytineen. Yritin sammuttaa konetta, mutta laitoinkin sen vahingossa uudestaan päälle. Turhautuneena vedin pistokkeen seinästä. Äitini seisoi oviaukossa hymyillen. Hän oli ostanut minullekin lahjan: kännykän. Kuinka voisin sanoa kohteliaasti äitiäni loukkaamatta ettei yksikään lahja ollut tarpeellinen?
"Äiti, kiitos siitä että ostit tuon, mutta minulla ei ole tarvetta siihen. Ostin juuri uuden kännykän."
Äitini tuli eteiseen saattamaan meitä. Ovenkahva oli löystynyt ja viipotti nyt lattiaa kohden. Eteisen maalipinnat olivat muuttuneet viimekäynnin jälkeen.
"Oli hyvä, että pääsitte takaisin tähän" sanoin ja samalla mietein, missä edelliset asukkaan mahtoivat olla nyt.
"No olihan tämä välistä muillakin."
"Niin siis sitähän minä meinasinkin, että oli hyvä että pääsitte takaisin, vaikka tässä muitakin asui. Miten teillä riitti rahat?"
"Se oli se perintö, joka auttoi."
Katseeni vaelsi pitkin eteistä.
"Varo koskemasta siihen myrkkyväriin, mitä siinä ovessa on. Aikasemmat asukkaat suojasi sen sillä."
Ovessa olikin osittain tummanharmaata maalia. Katseeni pysähtyi oven yläpieleen, johon oli hätäisesti kyhätty ikkunaluukku. Vanhempani kutsuivat sitä leikkisästi murtovarasluukuksi. Sen sai kiinni parilla huteralla hakasella, mutta ei siitä kyllä yksikään ihminen mahtuisi sisään sitten millään. Ellei olisi tosi laiha. Onneksi he olivat saaneet perinnön.
He kulkivat vanhassa talossa etsien jotakin. Jossakin täällä sen täytyi olla. He olivat miltei jo luovuttaneet. Mies päätti kurkistaa vielä erääseen isoon saliin. Se oli pyöreä ja valkoiseksi maalattu. Seinät jatkuivat korkealle ylös asti ja niistä putkahteli esiin pieniä parvia. Katto oli tuettu ruskeilla, kaartuvilla puupalkeilla, joiden keskellä oli koristeellinen pyöreä laatta. Osa maalista ja tukipuista oli antanut kiinnitykselleen periksi ja sitä rapisi nytkin lakkaamatta hiljakseen pois. Siellä sen täytyi olla. Mies kiipesi korkeimmalle parvelle, mutta siitäkin kurottaessa laatta oli liian kaukana. Sitten hän teki jotain, mitä en olisi uskaltanut katsoa, jos olisin ollut yhtään varautuneempi. Nyt jäin tuijottamaan kuin kirottuna sydän pamppaillen, kuinka mies nosti jalkansa parven kaiteelle. Puupinnan lakkalastuset rusahtivat hennosti irrottuaan. Hän ponnisti ja kurotti sormensa kohti laattaa. Niin lähellä! Haparointi sai miehen tasapainon horjumaan ja hän heittäytyi painovoiman vietäväksi. Hetken näytti siltä, että laatta jäisi roikkumaan köydenpätkästään, mutta se antoikin periksi. Valtavan rysähdyksen myötä mies lysähti polvilleen maahan. Hetken aikaa hän katsoi romua, joka oli tullut alas hänen mukanaan ja hetken hän näytti toivottomalta, kuten nainen hänen vieressään. Laatta oli irronnut osiin ja sen kehys lojui tyhjänä lattialla. Miehen ilme kirkastui, kun hän huomasi pienen säkkikankaisen pussin, jonka suu oli sidottu nyörillä.
"Me löysimme sen!" hän iloitsi napatessaan pussin käsiinsä avaten sen. Sen sisältä löytyi neliskanttinen tummapuinen, koristeellinen rasia. Hän ojensi sen naiselle, joka ei huomannut, kuinka mies piteli irvistellen vatsaansa kävellen sivummalle raskain askelin. Nainen tutki rasian sisältöä, jossa oli kultakolikoita, kaulakoru ja jokin kolmas esine. Mies kääri ympärilleen pitkän mustakimalteisen shaalin ja jäi seisomaan kuin vartija naisen vierelle muutaman askeleen päähän. Nainenkin ojentautui hetkeksi, seisoi hiljaa paikallaan ja huomasi lopuksi miehen. Moinen rysäys oli tuhonnut miehen sisäelimet täysin ja hän teki hiljalleen kuolemaa. Nainen heittäytyi järkytyksestä polvilleen maahan ja tärisi. Hänen hiuksensa kimalsivat pienistä hileistä ja hänen kampauksensa oli nidottu muutamalla koristeellisella hiuskorulla, joissa hileiden tavoin säikyivät timantit.
"Ei! Ei, sinä et saa! Sinä olet minun ystävä! Ainoa ystävä! Kaikki, mitä minulla on! Meidän täytyy soittaa apua!"
Mies laski kätensä naisen harteille tyynnyttääkseen tätä, hän ei tahtonut jostakin syystä naisen soittavan ambulanssia. He syleilivät hetken aikaa.
"Ajattele meidän..."
"Minä vien sinut istumaan." nainen piteli kaikin voimin miestä sylissään ja raahasi tätä kohti nojatuolia. Olimme tulleet vanhempieni kotiin. Hetken aikaa miehen niska muistutti äitini niskaa ja ojentauduin suutelemaan sitä. Se oli pehmeä, mutta lämpö oli muuttumassa kylmyydeksi. Pakokauhu valtasi naisen. Hän tarrautui viimeisiin hetkiin vimmalla eikä tahtonut antaa periksi. Ja jokaisella henkäyksellä mies oli lähempänä kuolemaansa. Se tuli lähemmäksi jokaisen sekunnin jälkeen. Kellon viisarien iskut muuttuivat yhä äänekkäämiksi ja nekin tuntuivat imevän miehen viimesiä hetkiä. Se oli kuin juna, joka tuli ja vei mennessään eikä sitä voinut pysäyttää. Kuinka me vihasimmekaan sitä!
Heräsin huomaten itkeneeni. Unen oudoimmaksi kohdaksi jäi tuo miehen ja naisen teatraalinen paikoillaan seisominen. Hetken tuntui kuin he olisivat seisoneet näyttämöllä yleisöä kohden valmiina töksähtäviin vuorosanoihin. Lisäksi nämä kaksi unta tuntuivat menevän väärinpäin, sillä se mitä pariskunta haki oli se perintö, jolla vanhempani saivat talonsa takasin. Niinkään outoa ei tuntunut olevan se, että mies oli Brian A. Green ja nainen Rebecca Gayheart.
Istuin vanhassa huoneessani, jossa ei ollut muita huonekaluja enää kuin sänky ja tietokone pöytineen. Yritin sammuttaa konetta, mutta laitoinkin sen vahingossa uudestaan päälle. Turhautuneena vedin pistokkeen seinästä. Äitini seisoi oviaukossa hymyillen. Hän oli ostanut minullekin lahjan: kännykän. Kuinka voisin sanoa kohteliaasti äitiäni loukkaamatta ettei yksikään lahja ollut tarpeellinen?
"Äiti, kiitos siitä että ostit tuon, mutta minulla ei ole tarvetta siihen. Ostin juuri uuden kännykän."
Äitini tuli eteiseen saattamaan meitä. Ovenkahva oli löystynyt ja viipotti nyt lattiaa kohden. Eteisen maalipinnat olivat muuttuneet viimekäynnin jälkeen.
"Oli hyvä, että pääsitte takaisin tähän" sanoin ja samalla mietein, missä edelliset asukkaan mahtoivat olla nyt.
"No olihan tämä välistä muillakin."
"Niin siis sitähän minä meinasinkin, että oli hyvä että pääsitte takaisin, vaikka tässä muitakin asui. Miten teillä riitti rahat?"
"Se oli se perintö, joka auttoi."
Katseeni vaelsi pitkin eteistä.
"Varo koskemasta siihen myrkkyväriin, mitä siinä ovessa on. Aikasemmat asukkaat suojasi sen sillä."
Ovessa olikin osittain tummanharmaata maalia. Katseeni pysähtyi oven yläpieleen, johon oli hätäisesti kyhätty ikkunaluukku. Vanhempani kutsuivat sitä leikkisästi murtovarasluukuksi. Sen sai kiinni parilla huteralla hakasella, mutta ei siitä kyllä yksikään ihminen mahtuisi sisään sitten millään. Ellei olisi tosi laiha. Onneksi he olivat saaneet perinnön.
He kulkivat vanhassa talossa etsien jotakin. Jossakin täällä sen täytyi olla. He olivat miltei jo luovuttaneet. Mies päätti kurkistaa vielä erääseen isoon saliin. Se oli pyöreä ja valkoiseksi maalattu. Seinät jatkuivat korkealle ylös asti ja niistä putkahteli esiin pieniä parvia. Katto oli tuettu ruskeilla, kaartuvilla puupalkeilla, joiden keskellä oli koristeellinen pyöreä laatta. Osa maalista ja tukipuista oli antanut kiinnitykselleen periksi ja sitä rapisi nytkin lakkaamatta hiljakseen pois. Siellä sen täytyi olla. Mies kiipesi korkeimmalle parvelle, mutta siitäkin kurottaessa laatta oli liian kaukana. Sitten hän teki jotain, mitä en olisi uskaltanut katsoa, jos olisin ollut yhtään varautuneempi. Nyt jäin tuijottamaan kuin kirottuna sydän pamppaillen, kuinka mies nosti jalkansa parven kaiteelle. Puupinnan lakkalastuset rusahtivat hennosti irrottuaan. Hän ponnisti ja kurotti sormensa kohti laattaa. Niin lähellä! Haparointi sai miehen tasapainon horjumaan ja hän heittäytyi painovoiman vietäväksi. Hetken näytti siltä, että laatta jäisi roikkumaan köydenpätkästään, mutta se antoikin periksi. Valtavan rysähdyksen myötä mies lysähti polvilleen maahan. Hetken aikaa hän katsoi romua, joka oli tullut alas hänen mukanaan ja hetken hän näytti toivottomalta, kuten nainen hänen vieressään. Laatta oli irronnut osiin ja sen kehys lojui tyhjänä lattialla. Miehen ilme kirkastui, kun hän huomasi pienen säkkikankaisen pussin, jonka suu oli sidottu nyörillä.
"Me löysimme sen!" hän iloitsi napatessaan pussin käsiinsä avaten sen. Sen sisältä löytyi neliskanttinen tummapuinen, koristeellinen rasia. Hän ojensi sen naiselle, joka ei huomannut, kuinka mies piteli irvistellen vatsaansa kävellen sivummalle raskain askelin. Nainen tutki rasian sisältöä, jossa oli kultakolikoita, kaulakoru ja jokin kolmas esine. Mies kääri ympärilleen pitkän mustakimalteisen shaalin ja jäi seisomaan kuin vartija naisen vierelle muutaman askeleen päähän. Nainenkin ojentautui hetkeksi, seisoi hiljaa paikallaan ja huomasi lopuksi miehen. Moinen rysäys oli tuhonnut miehen sisäelimet täysin ja hän teki hiljalleen kuolemaa. Nainen heittäytyi järkytyksestä polvilleen maahan ja tärisi. Hänen hiuksensa kimalsivat pienistä hileistä ja hänen kampauksensa oli nidottu muutamalla koristeellisella hiuskorulla, joissa hileiden tavoin säikyivät timantit.
"Ei! Ei, sinä et saa! Sinä olet minun ystävä! Ainoa ystävä! Kaikki, mitä minulla on! Meidän täytyy soittaa apua!"
Mies laski kätensä naisen harteille tyynnyttääkseen tätä, hän ei tahtonut jostakin syystä naisen soittavan ambulanssia. He syleilivät hetken aikaa.
"Ajattele meidän..."
"Minä vien sinut istumaan." nainen piteli kaikin voimin miestä sylissään ja raahasi tätä kohti nojatuolia. Olimme tulleet vanhempieni kotiin. Hetken aikaa miehen niska muistutti äitini niskaa ja ojentauduin suutelemaan sitä. Se oli pehmeä, mutta lämpö oli muuttumassa kylmyydeksi. Pakokauhu valtasi naisen. Hän tarrautui viimeisiin hetkiin vimmalla eikä tahtonut antaa periksi. Ja jokaisella henkäyksellä mies oli lähempänä kuolemaansa. Se tuli lähemmäksi jokaisen sekunnin jälkeen. Kellon viisarien iskut muuttuivat yhä äänekkäämiksi ja nekin tuntuivat imevän miehen viimesiä hetkiä. Se oli kuin juna, joka tuli ja vei mennessään eikä sitä voinut pysäyttää. Kuinka me vihasimmekaan sitä!
Heräsin huomaten itkeneeni. Unen oudoimmaksi kohdaksi jäi tuo miehen ja naisen teatraalinen paikoillaan seisominen. Hetken tuntui kuin he olisivat seisoneet näyttämöllä yleisöä kohden valmiina töksähtäviin vuorosanoihin. Lisäksi nämä kaksi unta tuntuivat menevän väärinpäin, sillä se mitä pariskunta haki oli se perintö, jolla vanhempani saivat talonsa takasin. Niinkään outoa ei tuntunut olevan se, että mies oli Brian A. Green ja nainen Rebecca Gayheart.
Tilaa:
Kommentit (Atom)