Sienimetsän pakolaiset

Taivas pimeni yllättäen synkistä pilvistä. Ukkonen jyrähteli uhkaavasti. Olin lapsuudenkodissani vanhempieni kanssa. Ilmassa oli jotain selittämätöntä. Ei pelkästään pelko siitä, että salama iskeytyisi sähkölaitteisiimme... vaan jotain muuta.

Kävin huoneen huoneelta läpi. Tarkistin ikkunoiden olevan tiukasti kiinni ja napsin sähköjohdot seinistä. Ainoastaan olohuoneeseen jäi astian-/ pyykinpesukone päälle. Ei sitä viitsinyt keskeyttää kesken ohjelman. Täytyi toivoa parasta, että myrsky menisi vain ohitse. Kävin tarkistamassa vielä takaoven olevan visusti lukossa.

Katselin kuuta olohuoneen ikkunasta. Siinä oli jotain outoa. Tavallisten kraaterien sijaan kuulla oli oikeasti kasvot. Erotin sen silmät, kulmaluut, nenän ja suun, joka hymyili irvistellen. Sen hiukset oli kiedottuna nutturalle päälaelle ja se käänteli kasvojaan tähtien tuikkeessa.
- Äiti? Näetkö sinä saman? Tule nyt katsomaan...
Seisoimme ikkunan luona ja tuijotimme. Kuu tuijotti takaisin. Jotain hämärää tässä illassa oli.

Myrsky lähestyi lähestymistään. Matalapaine tuntui huumaavan korvat. Oli vaikea hengittää ja nähdä. Pilvet olivat matalammalla kuin koskaan.
- Isä! Katso!
Pilvet lipuivat talomme ohitse viistäen maata. Ne tulivat makuuhuoneen ja eteisen seinistä lävitse tihkuttaen vettä kaikkialle. Istuimme kontillamme makuuhuoneessa pyyhkeiden ja lakanoiden keskellä valmiina ottamaan pilvet vastaan. Ne olivat kuin vetistä hattaraa. Kylmän pehmeitä hahtuvia. Niistä valui vettä enemmäin kuin uskoimmekaan. Yhdestä pienestäkin pilvestä oli kastelemaan kokonaisen lakanan. Suljimme ne tiukasti kankaiden sisälle ja rutistimme olemattomiin. Piti olla hyvin nopea ettei vettä pääsisi talon rakenteisiin, jonka kautta se saattaisi tehdä homevaurioita. Olin menossa jo hakemaan lisää pyyhkeitä, mutta myrsky teki loppuaan.

Tähtitaivaan sijasta taivas hälveni iltaruskoksi. Ei ollutkaan vielä niin pimeää kuin olisin uskonut. Vaaleanpunainen taivaanranta häämötti kaukana. Silloin muistin nähneeni läheisessä pikkumetsässä hahmon. Oliko se yhä siellä? Se oli seissyt lähellä jokea ja tuijottanut kaukaisuuteen. Mitä se edes teki siellä? Uskaltauduin kurkistamaan ikkunasta. Kyllä. Sinisiin haalareihin pukeutunut hahmo liikkui kohti taloamme. Hitto vieten! Olin unohtanut sammuttaa eteisen jalkalampun! Yritin kontata nopeasti eteiseen. Räpsin kuitenkin hermostuksissani vääriä valonkatkaisimia ja tein hyvin selväksi tuolle olennolle olevamme kotona...

Nainen avasi oven ja tervehti iloisesti. Kuinka typerältä oloni nyt tuntuikaan? Naapuri! Vanhempani tulivat eteiseen kuultuaan ääniä.
- Onko tämä paprika vai mikä? Löysin sen tuolta metsästä. Niitä on useita siellä. nainen piteli käsissään keltaista epämuodostunutta, hyvinkin paprikaa muistuttavaa kasvista kädessään. Siinä oli vieläpä vihreä kantaosa. En uskonut sen olevan paprika. Siinä oli jotakin outoa.
- Enpä tiedä... Ei se kyllä ihan siltä näytä. vastasin.
- Katsohan. Kyllä tätä pystyy syömään. nainen upotti peukalonsa kasvin kuoren sisään ja repäisi sen kyljen auki.
- Ei! Älä tee sitä! Mene ulos kuorimaan se! Älä! Älä! yritin vanhempieni kanssa saada naisen ymmärtämään, mitä hän oli tekemässä. Toisaalta emme itsekään tienneet, mitä odottaa. Pelkäsimme vain pahinta. Nainen yritti rauhoitella meitä eikä suostunut liikahtamaankaan. Toivoimme vain ettei kasvin sisältä pöllähtäisi mitään kamalaa.
- Täällä on tällaisia juttujakin sisällä. nainen riiputti kädessään yhtä kanamunan muotoista ohuessa tikussa riippuvaa siemenkodalta ja hedelmältä muistuttavaa juttua. - Näitä vissiinkin voi syödä. hän tuumasi.
- Älä! Heitä se menemään! Ennen kuin on myöhäistä!
Lopultakin nainen näytti ymmärtävän hätämme ja heitti oudon ruskean jutun pihallamme kasvavien vadelmapuskien joukkoon. Naisen lähdettyä suljin oven ja jäin tuijottamaan vadelmapuskiin.

Se alkoi nuokkuen nostaa kanamunan muotoista päätään paisuen isommaksi. Lopulta se oli pienen ilmapallon kokoinen keltainen kuultava pallero. Niitä ilmeistyi lisää pihallemme. Ja ne kasvoivat... kasvoivat... kasvoivat. Ne muuntuivat mustanharmaiksi vantteran koivunrungon paksuisiksi sieniksi, joiden pinta hilseili. Lähempänä valkeaa lakkia kasvoi kummallisia nypyköitä. Sienet peittivät pihamme alleen. Osa niistä kasvoi pareittain, osa yksistään. Ne olivat arviolta puolentoista metrin korkuisia, kunnes lopettivat huojumisensa ja muuttuivat täysin liikkumattomiksi. Se hetki tuntui kuin olisi odottanut hälytystä ennen pommikoneiden tuloa. Sitten yllättäen ne löhäyttivät ilmoille valtaisan itiöpilven yksi toisensa jälkeen.

Kissa! Missä se oli? Meillä oli sellainen, mutta se ei ollut sisällä! Uskaltauduin kiskittämään ovenraosta. Se jolkutti tulemaan. Hetki oli kuitenkin liian myöhään. Kissan turkki oli saastunut itiöistä. En silti hennonut jättää sitä ulos. Vaikka ovemme ja ikkunamme oli tiukasti suljettuja tiesin ettei se auttaisi mitään. Itiöt pääsivät tunkeutumaan pienimmästäkin raosta. Kissan muodonmuutos oli alkanut. Odotimme omaamme...



Ainoastaan emme tienneet, mitä tulevan piti...
Tätä kirjoittaessani huomasin vasta, että meille kaikille näytettiin jotain; äidille kuu, isälle pilvet ja minulle se outo ja epämuodostunut "paprika".

Sinisen hetken lapsi

Sen piti olla jonkinmoinen musiikkia sisältävä keikka jossain isossa puisessa salissa, mutta se peruttiin vähäisen yleisömäärän vuoksi. Sen sijaan yhtyeen solisti päätti järjestää keskelle salia tuolileikin. Luulin sen olevan sellainen 'musiikki loppuu, etsi itsellesi tuoli ennen kuin sen joku toinen vie'-leikki, mutta ei. Tuoleja oli ringissä, mutta keskellä oli neljä paria tuoleja selät vastakkain. Niille tuoleille otettiin vain neljä henkilöä istumaan selkänojien päälle. Pari tuolia oli vapaana eikä kukaan tuntunut innostuvan. Solisti alkoi määräämään henkilöitä mukaan. En voinut ymmärtää moista käskyttämistä. Olisi vain tempaissut ne pari tuolia hiitolaan siitä. Lopulta tuolit saatiin täyteen. Tästä piti alkaa piirileikki, mutta solistipa opettikin jonkinlaisen koreografian, jonka tuli alkaa keskeltä ja jatkua aaltona uloimmille penkeille. En jaksanut katsella vaan lähdin ystäväni kanssa ulos.

Kävelimme ja juttelimme. Jostain nurkan takaa koira säntäsi peräämme. Juoksimme hetken sitä karkuun. Olimme ylittäneet monta katua ja saavuimme varastorakennuksen pihalle. Sen seinät olivat keltaiset ja läheisen katulampun valo sai talon rapatun pinnan näyttämään lämpöiseltä. Pihalla pyöri ihmisiä. Tunsimme olomme turvattomaksi ja päätimme kääntyä takaisin. Kenties tuolileikki olisi jo loppunut.

Takanamme ei kuitenkaan ollut ne samat kadut, jotka juuri olimme ylittäneet. Yksi oli hämärä, kuun valaisema. Katulamput jatkuivat normaalina rivinä tuon kadun jälkeen. Päätimme kävellä tuon tien ylitse nopeammin. Otimme askeleen... Samassa tie levisi leviämistään eikä sen takana olleista katulampuista ollut enää jälkeäkään. Lumi ja kuu saivat kaiken hohtamaan sinisenä. Vanha puinen lato, peltoa, peltoa ja tie, joka oli puiden ympäröimä. Olimme ymmällämme... Läheltä pellon laitaa lähestyi se pieni poika, jonka koira oli hetki sitten ajanut meitä takaa. Mutta siinä oli jotain outoa. Poika kirkaisi korkealta, joka sai meidän veremme seisahtumaan. Hän lähti kiitämään meitä kohti. Pienet jalat kipittäen niin nopeasti kuin suinkin. Pienet kädet sivuilla huitoen. Siinä oli jotain luonnotonta. Mitä lähemmäksi poika pääsi sitä enemmän hän muuttui... koiraksi. Ystäväni tahtoi juosta. Yritin saada hänet pysymään paikoillaan ettei koira huomaisi meitä, mutta se oli myöhäistä. Ystäväni juoksi jo. Koira oli suoraan edessämme. Nousin ilmaan. Yritin potkia koiraa, mutta en halunnut satuttaa sitä. Koira jäi seisomaan eteemme tuijottaen metsään.


Se oli sellainen iso ja harmaa kippurahäntäinen husky tai sen sukulainen.

High 20

Meidät oli lukittu vanhaan vajaan, jonka katto oli osittain romahtanut. Harmaiden hirsien välistä olisi kissakin pystynyt luikahtamaan sisälle. Pystyisimme jonkun aikaa piileskelemään varjoissa, mutta viimeistään keskipäivällä kohtaisimme kuolemamme. Yritin tyynnytellä äitiäni. Muutama meistä joutui paniikkiin. Tärisivät, kiljuivat, itkivät... Aurinko alkoi nousta. Se tunki säteitään hirsien välistä kiiveten katolle. Paniikki levisi joukossamme. Olin ainoa rauhallinen. Kaivoin taskustani purkin: aurinkovoidetta. Käskin levittämään sitä iholle. Meidän tulisi kuitenkin päästä pois vajasta, mutta olisimme kuitenkin paremmin turvassa auringolta hyvän UV-suojakertoimen vuoksi. Typerät vampyyrit, kun eivät sitä tajunneet!


Tästä on aikaa jo vuosia. Uni herätti hilpeyttä herätessäni. Kuinka kukaan muu meistä ei ollut ymmärtänyt aurinkorasvan suojaa?

Nuudelikeittoa

Ainakin neljän auton jono jonkun vanhemman rouvan perässä. Yhdessä autossa olin minä. Silti kävelin tien laidalla katsellen tuota matelevaa jonoa. Kukaan ei uskaltautunut ohittamaan pientä tummanvihreää autoa. Siinä autossa, jossa olin ja silti en ollut oli joku ahdettuna takakonttiin. Se taisin olla minä, mutta silti olin istumassa takapenkillä ja silti minä kävelin tuossa tiellä...

Mutkan takana oli linja-auto pysäkillään. Vanhempi rouva aikoi ajaa tiensivuun päästäen muut ohitseen. Miksi hän ajautui vastaantulevien kaistalle? Bussi lähti pysäkiltä. Ei se ollutkaan enää bussi vaan perävaunullinen rekka. Se kiihdytti vauhtiaan. Nopeammaksi, nopeammaksi, nopeammaksi... Lähestyen tuon vanhan rouvan autoa voimalla.

Pieni tummanvihreä auto musertui rekan puskuriin. Metalli murtui pieniksi paloiksi ja siruiksi. Peilien ja lasien palat välkehtivät ilmassa. Ostokset lensivät räjähdyksen lailla ympäriinsä. Helisevä ja rutiseva ääni kaikkosi rekan moottorin jylinään. Repeytyneitä raajoja, lihan palasia ja punaista nestettä, jotka äkisti sotkeentuivat autosta irronneiden palasten joukkoon. Hetki oli hyvin nopeasti ohitse. Rekka jatkoi matkaansa. Kuski ei ollut huomannut mitään.

Autojono pysähtyi äkisti. Kaikki ihmiset olivat järkyttyneitä. Kukaan ei ymmärtänyt, mitä tulisi tehdä. Kukaan ei uskaltautunut liikahtaa. Seisoin ruohon peittämässä ojassa ja huusin soittamaan hätänumeroon. Ambulanssilla kestäisi 10-20 minuuttia tulla paikalle. Kukaan ei tahtonut seistä paikoillaan ja odottaa. Näky oli järkyttävä. Kuvottava.

- Näittekö te miten ne nuudelit lensi? joku uskaltautui sanomaan.


Tämän jälkeen koin tuon törmäyksen uudestaan. Toisesta kulmasta katsottuna. Ja näin nuudelien lentävän.. samoin vanhan rouvan irronneen pään, joka pyöri kauemmas ojaan. Heräsin kuin salaman iskusta.