Silent Library on the Hill

Halusin nähdä vielä rakennuksen yläkerran ennen sulkemisaikaa. Kävelin ystäväni kanssa kierreliusketta ylös, kunnes saavuimme valtavaan saliin. Sen valkeat, korkeat kupolikatot oli koristeltu taivaansinisin koukeroin ja kukkasin, joita valaisivat kullanhohteellaan lukuisat kynttilät. Näky oli vaikuttava. Tuntui kuin olisi astellut sisälle muinaiseen kirkkoon vaan kyseessä olikin suuri kirjasto. Leveiden, valkeiden marmoripylväiden väleissä oli pähkinäpuisia korkeita kirjahyllyjä, joiden tutkimiseen menisi vuosia ellei jopa useampi elinikä. Olisin voinnut viettää aikaani siellä loputtomiin, mutta meidän oli lähdettävä...

Vanhempi rouva - kirjastonhoitaja, mitä ilmeisemmin - kertoi ystävälliseen sävyyn kyytinsä tulevan piakkoin. Viimeistään klo 21.30. Pääsisimme samalla kyydillä kotiin. Voisin siis viettää vielä hetkisen aikaa tässä upeassa paikassa. Ystäväni kuitenkin pyytää meitä lähtemään heti... Jokin tässä paikassa ei vain tunnu oikealta... Oikealla puolellani jatkuu pitkä sokkeloinen käytävä huoneineen, suljettuine ovineen. Sen puolessa välissä seisoo muutama mies tummissa puvuissaan tuijottaen meitä. Ohitseni kävelee mies kohti tuota hämärää käytävää kadoten nurkan taa. Eikä häntä näy enää sen koommin... Pysyttelemme lähellä kirjaston tiskiä ja portaikkoa.

Kirjastonhoitaja pyytää minua vahtimaan hetkisen pientä, n.7-8-vuotiasta, tyttöä. Hänellä on kädessään lasten satukirja, jonka kannessa toljottaa vihaisen näköinen, harmaaraitainen musta kissa ja teksti: Läskin kissan seikkailuja.

"Mikä tämä a-kirjain palloilla on?" tyttö nakuttaa sormellaan sivua.

"Se on ää. Ää niinkuin äiti."

"Häntäkään..." tyttö lukee lauseen loppuun sujuvasti.

"Sinähän olet nopea oppimaan."

Seuraavat sivut ovat täynnä outoja mm. zigi- tai zung-päätteisiä sanoja. Kenties maininta zigguratista tai Yog-Sothotista, kenties molemmista. Sanat ovat liian vaikeita tytölle ja hän menettää mielenkiintonsa. Nousen ylös.

Kenties peli onkin jo alkanut... Se onkin tässä ja nyt... Kukapa olisi arvannut?

Käväisen käytävällä, jossa ystäväni yhä seisoskelee hermostuneen oloisena. Kello lähenee jo yhtätoista eikä kirjastonhoitaja ole maininnut mitään kyydistään. Käännyn rouvan puoleen aikeissani kysyä asiasta, mutta hän ehtii aukaisemaan suunsa ensin. Hän on selvästikin jostakin hermostunut. Eri tavalla kuin ystäväni. Rouva tarjoaa minulle töitä kirjastosta.

"Rakastan järjestämistä! Jos tiedän, mistä kirja on otettu laitan sen eksaktisti samaan paikkaan oikein päin!" 

Innostuin hetkessä unohtaen koko lähtemisen. Unohtaen, kuinka oudosti kaikki täällä käyttäytyivätkään. Unohtaen, kuinka paljon kello olikaan. Hymyilin, nauroin onnessani, katsahtaen samalla ystävääni, joka seisoi edelleen käytävällä. Hänen takanansa olevan näytöshuoneen nro.4 luukut oli suljettu säpillä ja sen eteen oli tuotu naulakko. Epäilykseni heräsi jälleen.

Olen ystäväni vieressä. Annan otsani nojata seinään. Ystäväni supattaa hädissään, kuinka tämä ei voi olla näin. Siitä olisi pitänyt ilmoittaa. Tulla edes jonkinlainen varoitus. Milloin kaikki alkaisi? Keskiyöllä mahdollisesti. Ne olisivat pian täällä... ja mitä sitten? Mitä sitten? Mitä me tehdään? Tämä ei voi olla. Hymyni vääntyy hulluuteen.

"Tietystikään meille ei ilmoitettu mitään. Tämä on osa peliä, sillä ei oikeassakaan elämässä ilmoiteta muutoksista tai vaihtoehdoista. Kaikki vain tapahtuu. Tämä on osa tätä psykologista peliä." pidän pienen tauon miettiäkseni... "Puhuit paljon lähtemisestä, muttet ole mennyt lähellekään portaita... Mikset?"

Ystäväni ilme kertoo kaiken. En tarvitse vastausta häneltä.

"Sinä tiesit!"

Lähden kävelemään ripeästi kohti portaita ystäväni yrittäessä estellä minua. Seisahdun portaiden juurelle. Olen kauhistunut näkemästäni. Portaikko on täynnä vettä. Ei, se ei saanut minua ainoastaan lamaantumaan vaan se, mitä näin pinnan alla. Sen toisella puolella seisoi joukko ihmisiä kuin kaivon ympärillä. Hädissään. Ihmetellen. Huutaen. Yrittäen kurotella pohjaan. Yrittäen etsiä meitä.

Kirjastonhoitaja ja muutama muu seisoo vierelläni katsoen samaa näkymää. He tiesivät tästä. Kaiken aikaa he tiesivät tästä. Sain ääneni vihdoin jälleen kuuluville.

"Onko kukaan yrittänyt mennä läpi? Jos siitä voikin vain astua?" 

Katselen ympärilläni olevia ihmisiä kysyvästi, mutta he näyttävät toivottomilta. Vedenpinta lainehtii ja kimmeltää tavallisen veden tapaan, mutta se ei anna periksi koskettaessani sitä.

"Pois tieltä! Minä olin ensin! Se on minun vuoroni päästä täältä pois!" äkäinen nuori vaaleaverikkö tunkee tiensä ohitseni ja kurottautuu sukeltamaan.

Olen juhlivien ihmisten keskellä. Hiekka pöllyää kesäpäivän kuumuudessa. Ei ainuttakaan tuttua kasvoa. Olen hukassa. Hukassa äidistäni... Sitten näen hänen nauravat kasvonsa pilkistävän asuntoauton ovelta. Hän polttaa tupakkaansa, juo oluttaan ja siirtää vaaleat hiuksensa korvansa taa. Me pääsimme pois kirjastosta. Vaan poistuminen sieltä vaatii aina uhrauksen... ja hän uhrasi oman siskonsa, jotta saisi olla kanssani täällä teidän joukossa.

Samalla muistin olevani yhä ansassa kirjastossa eikä meillä olisi paljoa aikaa, sillä keskiyöllä kaikki alkaisi. Loputon, jokaöinen juoksu läpi helvetin. Täällä Slenderman, Pyramid Head, cenobitet ja kaikki muut ovat todellisuutta. P.s Nurkan taakse kadonnut henkilö oli Edward Cullen Robert Pattinsonin nahoissa.

Churchmouth

Kirkon pihalla oli suuren suuria harmaakivisiä mustekala-patsaita, joiden lonkeroita koristivat 3-tavuiset sanat - kuten 'kul-tis-ti' - kiertäen lonkeron sivulta päälle ja toiselle sivulle. Samaisella pihamaalla patsaiden joukossa oli myös jonkinmoinen metallinen käkikelloa muistuttava härpäke, joka oli jo ajat sitten rikkoutunut ja menettänyt tasatunnein esille pilkistäneen pienen mustekalansa. Olion oli joku yrittänyt kaiketi joskus varastaa -vääntyneestä kellon ulkokuoresta ja flashbackistä päätellen- saamatta sitä mukaansa. Häirinnästä heränneenä olio itse oli ryöminyt jonakin päivänä ulos kellostaan. Ainakin selkeä, pitkä laahaamisjälki osoitti näin tapahtuneen.

Lapsuuteni maisemat näyttivät noin muutoin olevan entisensä: naapurit mulkoilivat toisiaan -joskin eivät näyttäneet koskaan sulkevan silmiään- ja hiljaa mutisivat oudosti pulputtaen - vaan onpa tuo paikallinen murre kuulostanut aina kummalliselta. Kierrellessäni pienillä sivuteillä satuin kohtaamaan vanhemman rouvan, joka ei ollut vielä haksahtanut mukaan palvontamenoihin ja joutui siten välttelemään kaikenlaista ylimääräistä kanssakäymistä naapureidensa kanssa. Mummeli joutui mm. heittämään pyöränsä läheiseen metsikköön ja hyppäämään itse perässä naapurin tullessa autolla vastaan. Ennen lähtöäni varoitteli vielä pimeän saapumisesta, jolloin kannattaisi olla visusti turvassa lukkojen takana.

Kiersin takaisin kirkolle ja päätin mennä sisälle katsomaan oliko paikka muutoin vielä entisensä. En muista nähneeni alttaritauluja tai muitakaan merkittäviä esineitä. Huomioni kiinnittyi heti kahteen mieheen, joista ensimmäinen näytti rukoilevan hiljaa. Toinen heistä pyörähti ympäri kuullessaan minut ja - yllättävää kylläkin - näytti iloiselta. He olivat kaiketi jonkinsortin munkkeja sonnustautuneina kultakirjailtuihin kaapuihin ja päähineisiin. Jokin heissä oli outoa... Liekö sitten heidän kummallinen suippomainen pää, joka jatkui ties kuin pitkälle koristeellisen hiipan alla... No niin tai näin, jatkoin tyynen rauhallisena matkaani peremmälle munkin osoittamaan suuntaan ja istuin pöydän ääreen, jossa ko. mies opasti minua laakapistojen tekemisessä. Yritin selventää tätä mukanani olleelle kaverilleni -kuka lie olikaan- joka ei pysynyt kärryillä yhtään... Pistoja toisensa perään, joista syntyi kaloja, meriheinää... Mitähän lie kellokin oli? Vaan ei kai sillä väliä... Olin jo unohtanut vai pitikö minun edes muistaa jotakin?


Kultisteja! Typerä alitajuntani! Kultisteja!

Planets from Outer Space

Kävelin kaverini kanssa vanhempieni luokse aatoksissa käydä saunassa ennen illan rientoja. Matkamme katkesi huomattuani taivaalla kaksi valkeaa matkustaja-lentokonetta liitelevän peräkanaa. Siinä oli jotakin hyvin omituista ja kammottavaa. Eiväthän ne ennen olleet lentäneet noin likellä toisiaan saati maata, eivätkä edes tuota reittiä...

Ensimmäisenä kärjessä lentänyt kone käänsi nokkansa yllättäen toiseen suuntaan ja laskeutui perä edellä läheiselle tontille. Käännyimme nopeasti jatkaaksemme matkaamme vaan edessä oli se toinen kone, sekin yhtä oudosti laskeutumassa maahan. Ennen kuin kone ehti täysin koskettaa maata sen muoto värjyi ilmassa ja otti toisen muodon - tai kenties vain katosi paljastaen sisältönsä - muuntuen vanhaksi mieheksi. Kauempana hänen takanaan noita outoja koneita laskeutui tiuhaan tahtiin ja jokaisesta niistä tuli yksi "ihminen" ulos.

Jotkut heistä osasivat käyttäytyä normaalisti meidän muiden tapaan. Osa heistä jäi pyörimään paikoillensa paljastaen ettei kaikki ollut kuten näimme. Oli pakko jatkaa matkaa ja olla kuin emme olisi nähneetkään mitään. Nainen naapurista puhui kännykkäänsä ihmetellen suureen ääneen juuri näkemäänsä. Olisin halunnut varoittaa häntä vaan en pystynyt, sillä nuo ihmismäiset oliot olisivat heti huomanneet. Oli vain pakko kulkea ohitse ja kuulla, kuinka naisen hätääntynyt ääni vaipui kirkaisuihin.

Lapsuuden kotini pihatie näkyi jo. Vilaukselta näin muutaman tyypin - joista kaksi näytti olevan vanhempani -kävelevän kohti vanhempieni taloa. Pelko ja ahdistus! Tiesin etteivät nuo voineet olla vanhempani, sillä he olivat jo kotonaan odottamassa meitä!

Saapuessani ulko-ovelle nuo olennot yrittivät jo päästä sisälle. Huusin vanhempiani apuun vaan eivätpä he voineet auttaa yhtään sen enempää. Yritin suihkuttaa jokaisen olennon silmiin jotakin paksua pippurisumutteen tyylistä ainetta, jonka ajattelin antavan edes hitusen aikaa paeta, sillä kuvittelinhan tuon aineen vaikuttavan heihin samalla tapaa mitä meihin ihmisiin. Vaan tuo aine suli pois paljastaen täysin mustat, kiiltävät silmät. Ja nuo kloonit - jotka hetki sitten olivat olleet isäni, äitini, siskoni ja ties keitä muita - kerääntyivät tiiviisti ympärilleni tuijottaen minua pohjattomilla silmillään.

Ja mitä he halusivat? He ojensivat meille ihmisille jonkinlaiset näytteenottotikut, joita meidän tuli pyöritellä esim. lähellä ohimoa tai suun sisäpintoja pitkin ajatellen pahinta kidutuskeinoa, ja antaa sitten tuo tikku noille olennoille. Eikä auttanut keksiä jotakin lievää, sillä nuo olennot huomasivat heti bluffauksen. Näytteenoton jälkeen siirryimme kaikki pitkän pöydän luo kuin viimeiselle aterialle. Nämä olennot olivat tulleet ottamaan paikkamme meidän klooneinamme.

Omituista, eihän minulla ole koskaan edes ollut sisarta. Herätessäni en hetkeen edes tajunnut nähneeni niin iljettävää, tiivistunnelmaista unta. Kenties kidutuskeino ei ollutkaan mikään fyysinen ruumiin raatelu vaan ruoka... Ainakin muistan yhden miehen ajatelleen kanakeittoa ja sitä hän taisikin viimeisellä ateriallaan saada. On mielenkiintoista, kuinka alitajuntani keksii aina hirvittävyyksien paikaksi joko mummolani tai lapsuuden kotini kuin rikkoakseen niiden vuosien luoman turvallisuuden tunteen. Alitajunnan mysteeriksi jäänee myöskin eräs toinen mies, joka ennen ateriointia epätoivoisena mietti, mihin saisi tunkaistua ison vehkeensä, kun ei se meinannut mahtua housuihin vaan roikkua lötkötti essun - joka sekin liian pieni - takana. Taisinpa kääräistä sen rullalle kuin makuupussin.

The truth is out there

Tuttavani oli kutsunut minut kotiinsa, joka oli moderni mustapinnotteisista laseista rakennettu museo. Rakennus oli valtava ja sen lukuisat eri huoneet olivat sylinterin muotoisia. Etupihalla komeili puolet museorakennuksen korkeudesta oleva rautapatsas, joka esitti miestä pitkässä liehuvassa takissaan osoittamassa toisella kädellään kohti taivasta. Suorakulmaisessa paasissa luki kissankokoisilla kirjaimilla 'Sting was here'. Totta tosiaan! Rakennushan oli ollut keskeinen osa erästä kauhuleffaa (After the Darkness tjsp), jonka oli ohjannut joku Tommy Wiseaun kopio ja missä Sting kävi pyörähtämässä jonkinmoisen cameo-roolin.

Astuin sisään pääovesta huomaten samalla huoneen keskiössä sijaitsevan valkean spiraalimaisen portaikon, joka tuntui jatkuvan loputtomiin jonnekin alaspäin. Näky huimasi minua ja rojahdin vasten pöytää, jolla lojui joitakin vanhoja sarjakuvia. Muut ihmiset tuijottivat minua nyrpeinä. Olihan tämä sentään museon oma kirjasto eikä täällä kuulunut rymytä siten. Yritin syventyä lehteeni yrittäen unohtaa sen akrofobisen portaikon. Turhaan. Tärisin ja vihdoin kurkistin uudestaan rappusten suuntaan. Eihän siinä edes ollut kunnon kaiteita! Lasiset, ohuet ja matalat kaiteet! Ja joku mies vielä nojaili niihin! Ja ihmisiä kulki niissä ees taas! Ei... Hetkinen... Eihän ne olleetkaan niin matalat eivätkä heiveröiset... Huokaisin huojennuksesta.

Jatkoimme matkaa läpi huoneen, joka oli omistettu Lovecraftin kirjoituksille, hänen omistuksessaan olleille esineille ja innoittamalleen taiteelle (tauluja, patsaita yms.). Valtavia vanhoja, tukevia kirjahyllyjä täynnä novelleja, pieniä ja isoja lasikkoja suojaamassa hauraita muistiinpanoja ja esineitä, kivestä hiottuja Cthulhu-patsaita, omituisia nukkeja... Olin eksynyt tuttavastani jo ajat sitten.

Seuraavan huoneen seiniä kiersivät valaistut vitriinit täynnä alakoululaisten tekemiä nukkeja ja leijoja yms. jotka oli sekoitettu muun museotavaran joukkoon. Oviaukkojen vitriinit antoivat vihjettä siitä, mitä seuraavissa huoneissa tulisi olemaan ja päädyin valitsemaan sen reitin, missä kohtaisin dinosaurusten fossiileja.

Käytävä oli korkea ja kapea. Sen toista seinustaa reunustivat tutut valaistut vitriinit esittelemässä mesotsooista aikaa tekokasvillisuuksineen ja maalattuine taustoineen. Paikka näytti olevan osittain vasta kokoamisvaiheessa, sillä vitriinien vastapäinen seinä oli sieltä täältä auki ja valtaisat dinosaurusjäljitelmät odottivat sen takana pääsyä näyttelyyn. Edellä juokseva nuori nainen oli huoneesta yhtä haltioissaan kuin minäkin. Samassa seinäpaneelien välisestä aukosta asteli esiin hurjasti karjuva tyrannosaurus napaten minut otteeseensa, heittäen minut päänsä yläpuolelle pidellen siinä tovin. Hetken kuluttua hirmulisko laski minut maahan ja jatkoin hämmentyneenä matkaani. Kuinka olinkaan pelännyt tuon vanhan robotisoidun fossiilin hajoavan painoni alla! Katsahdin taaksepäin; tyrannosaurus raahusti takaisin seinän taakse vilkaisten apaattisena perääni.

Jatkoimme nuoren naisen kanssa kirmaamista pitkin loputtomalta vaikuttavaa käytävää, kunnes saavuimme jonkinlaiseen puvustamoon. Pursuilevia vaaterekkejä oli siellä täällä, jälleen ympäröimässä seiniä toinen toisensa päällä. Muutama ihminen oli intoutunut kokeilemaan, mitä eriskummallisempia vaatekokonaisuuksia, jotka toivat mieleen 70-luvun hippitrippailun. Itse päätin sovittaa kermansävyistä, satiinista kotelomekkoa, jonka yläosassa oli pitsiä. Saavuttuani pukukopeille tuntematon nainen pyysi lupaa vaihtaa kanssani löytämäänsä samanaista mekkoa, joka oli vain väriltänsä tummempi. Kuulemma minun löytämäni sopisi hänen ihonsävyynsä täydellisemmin. Hieman hämmentyneenä ja kettuuntuneena suostuin vaihtoon... ja samassa maailma ympärilläni muuttui täysin...

Noin viiden hengen lapsilauma tarpoi hämärässä, talvisessa metsässä kotia kohti. Heidän lamppunsa oli ajat sitten sammunut eikä kuutamoakaan ollut. Heidän tuli vain pysyä polulla niin kaikki menisi hyvin. Vaan vaikka he tiesivät hyvin tarkkaan ympäröivän metsän olevan pahansuopa ja tekevän kaikkensa houkutellakseen heidät syvemmälle siimekseensä, ei siltä voinut välttyä. Juuri, kun he olivat ohittaneet metsän synkimmän kohdan, jossa puut muodostivat uteliaisuutta herättäviä luolamaisia onkaloita, yksi pojista hoippui polulta pois. Muut lapset ryntäsivät tämän perään vetäen hänet takaisin polulle, mutta se oli myöhäistä. Metsä oli tuntenut kevyet askeleet lumipeittonsa päällä ja alkoi nyt vimmatusti piiskaamaan kuusenoksillaan kulkijoita. Lapset yrittivät juosta karkuun ja polulta eksynyt poika huusi, kuinka katajaiset oksat sattuivatkaan. Olin riuhtaissut kuusenoksan jostakin, jolla hutkin ko. poikaa pitämään juoksunsa yllä ja moitin häntä siitä, kuinka tämä ei edes erottanut katajaa kuusesta. Mutkan takana metsä harveni ja kotitalon harjakatto jo näkyi savupiippuineen. Olimme selvinneet! Suhisevia, raskaita siiveniskuja. Käännähdin katsomaan upeasti laskeutuvaa huuhkajaa, joka lähemmäs lumista maata päästyään näyttikin sulavan siivistään ja pyrstöstään kohti maata, mutta samalla nousten ylöspäin päästään muuttuen muodottomasta harmaasta sulasta massasta kohti jotakin tiettyä muotoa, jonka silmät suurenivat ja raajat venähtivät... Ja lopulta tuo massa otti lopullisen muotonsa kohottautuessaan täyteen mittaansa ja tuijottaen minua vinoilla suurilla silmillään astellen kohti...

Havahduin seuraavan kerran, kun yritin piirtää näkemääni hahmoa paperille, mutta epäonnistuin joka kerta.

Eläviä fossiileita ja muodonmuuttaja-harmaita. Älkääkä kysykö, kuinka tyrannosaurus sai nostettua minut päänsä yläpuolelle. En minäkään tiedä!