Eräs ystäväni päätti pitää
peli-iltamat lapsuudenkodissani. Vanhemmilleni se ei tietenkään
sopinut, sillä lauantain saunomisen jälkeen kello ei enää ollut
ilta kuusi vaan kävi jo kohti yhdeksää. Huutelin vessan ovelta
rivouksia, joita ääneni tuskin jaksoi kantaa. Huoneeseen palattuani
ystäväni lätki kortteja toisensa perään enkä ymmärtänyt
mistään mitään. Milloin piti löytää kortin kuvista
tuuliviirejä, milloin mitäkin eikä yksikään korttini tietenkään
vastannut pyydettävää. Muut peliporukasta näyttivät olevan
hyvinkin tietoisia siitä, miten ko. peliä tuli pelata ja miten
kortit pystyi vaihtamaan kolikoiksi. Kissani etsi huoneesta sopivaa
unipaikkaa ja kömpi vaatekomerooni. Eräs pelaajista huomasi toisen
vaatekomeroni pitävän outoa ääntä, kun siihen nojasi kuin jokin
olisi kuiskinut tai laulanut hiljaa. Kerroin kuulleni samanlaisia
ääniä kasatessani sitä uudelleen. Ääni tuntui tulevan yhdestä
koristeellisesta lukosta...
... Olin jonkun vanhan rouvan kodissa
katsomassa antiikkisia huonekaluja. Eräs kauneuspöytä herätti
mielenkiintoni erityisesti. Siinä oli monia pieniä laatikoita ja
kaappeja koristeellisin lukoin ja nupein. Oikealla puolella oven
takana oli pieni lasten piano ja jokin tanssiva nukke. Kun
koskettimia painoi, piano soitti aina erilaisen kappaleen.
Huonekaluja esitellyt rouva tuli kiukustuneena sanomaan ettei sillä
saisi leikkiä, koska jos vanha rouva tietäisi suuttuisi tämä
kovasti. Lisäksi toisen oven takaa löytyneisiin nukkeihin (jotka
saattoi vaihtaa tanssivan nuken tilalle) ei saisi koskea. Tietenkin
koskin, kun rouva käänsi selkänsä. Jokin niissä nukeissa oli
hirvittävää. Ne oli ommeltu taidokkaasti huovasta muistuttaen
käsinukkeja, mutta ne tuntuivat olevan enemmänkin elossa tai
kirottuja. Suljin oven ja tutkiskelin pöydän tumman ja vaalean
sävyjä tarkemmin. Kaikki valokuvat oli käännetty tai peitetty.
Lukoissa oli samanlaiset nimikirjaimet kuin hankkimassani
vaatekaapissa.
Huonekaluja esitellyt rouva kertoi
vanharouva Holt'in menehtyneen edellisenä päivänä ja suuri määrä
antiikkisia huonekaluja ja koriste-esineitä etsi uutta kotia. Mutta
eihän se voinut olla mahdollista. Olin tavannut rouva Holt'in
henkilökohtaisesti vasta eilen... Rouva jatkoi kertomalla ettei
vanhalla rouvalla ollut enää elossa olevia perillisiä. Hänellä oli
ollut kaksi lasta, joista esikoinen – tytär Viktoria- oli kadonnut
sota-aikana ja kenties teloitettu. Tiesin ettei niin ollut. Tytär
oli piiloutunut vaatekaappiin valkean kissansa kanssa, kun oli
kuullut sotilaiden tulevan. Sotilaat olivat tutkineet koko asunnon,
myös vaatekaapin, mutta eivät olleet huomanneet pientä myttyistä
tyttöä kissansa kera aivan vaatekaapin perukoilla. Se minne tytär
oli sen jälkeen paennut, sitä en tiennyt.
Myöhemmin rouva Holt oli saanut pojan,
jonka oli nimennyt Viktoriksi...
... Viktor Holt matkusti suuren
rautagoleminsa Igorin harteilla etsien jonkinlaista paikkaa jonne
jäädä päiväksi tai pariksi tahi edes yöksi. Monilla ihmisillä
oli omat mekaaniset suojattinsa, jotka pystyivät mm. lentämään.
Toiset ihmiset taas kykenivät liitelemään taivaalla yksikseen
ilman mekaanisia härveleitä. Tuon tuostakin Viktor oli kohdannut
mitä ihmeellisempiä koneita, jopa aidon oloisia yksisarvisia. Igor
ei pystynyt kokonsa vuoksi juurikaan lentämään, mutta se osasi
syöstä putkimaisista ”käsistään” sitkeää seittiä, jonka
avulla se saattoi päästä vaikka rotkon ylitse.
Eräällä sillalla Viktor tapasi
kauniin nuoren naisen, jolla oli miltei samanlainen rautagolemi kuin
hänellä itsellään. Golemi oli kuitenkin pahoin vaurioitunut ja se
yritti käydä naisen kimppuun. Syyksi paljastui jumiin jäänyt
mekanismi ja golemin sisältä löytynyt ns. sydän, joka osoittautui
pahuuden omenaksi.
Nuoret tutustuivat toisiinsa paremmin
ja kummastelivat yhtäläisyyksiä, kuten golemeita, etu- ja
sukunimiään. Viktoria Halt ja Viktor Holt rakastuivat toisiinsa
tietämättä olevansa sisaruksia, sillä vanha rouva Holt ei ollut
koskaan kertonut pojalleen siskostaan, sillä rouvahan luuli tämän
olleen kuolleena ja vuosia eikä hän ollut koskaan kertonut
sukunimen vaihdoksesta sota-aikana. Myöhemmin sisarukset ja heidän
matkaansa liittyneet muutama muu suojelioineen löysivät turvatun
kaupungin, mutta se miten se oli turvattu oli kamalaa. Kaupungin yllä
oli ihmisille näkymätön laser-kupu. Se sivalsi hetkessä palasiksi
pakoon yrittävät tai ulkopuolelta tunkeutuvat. Onneksi heillä oli
matkassaan tuo mekaaninen järkäle Igor, joka pelasti heidät tuolta
kamalalta kaupungilta...
… Kerroin unestani vanhemmilleni
samalla, kun kuljimme kohti tavarakauppaa. Samalla erästä pääkatua
pitkin kohti keskustaa kiisi musta ja osittain palava kerrostalojakin
pidempi hökötys. Matkamme pysähtyi. Jäimme katsomaan näkyä
kauhuissamme, mutta uteliaina. Säikähdin, että se palava
lentokone-tai-mikä-ikinä-olikaan osuisi suoraan asuntooni. Nousimme
nopeasti isäni kanssa lentoon äitini juostessa perässä.
Keskustaan oli kertynyt ihmisiä, joiden pelon sekainen hälinä
täytti ilman. Pientä rojua tippui taivaalta koko ajan. Yritin etsiä
katseellani minne se palanut rotisko oli mennyt, kun taivaalta
tipahti toinen muutaman metrin päähän. Ihmisten kirkuna oli
hätääntynyttä, kukaan ei tiennyt mitä tapahtui. Samassa tipahti
kolmas palava kimpale toiselle puolelle meistä ja nyt tajusin sen
olevan osa satelliittia. Olin paniikissa. Entä jos niitä tulisi
enemmän ja ne osuisivat asuntooni? Miten pelastaisin marsut? Entä
kissat? Äitini ehdotti pakoa toista kautta, puiston laitaa pitkin,
jonne ihmisiä ei vielä ollut pakkautunut liikaa. Syöksähdin
lähimmän kerrostalon katolle tarkistamaan tilanteen. En voinut
uskoa silmiäni. Pilvet pakkautuivat yhdeksi isoksi mustanpuhuvaksi
massaksi taivaalle, niiden ”lävitse” heijaistui tulta ja
jonkinlaisia salamoita. Lisää palavaa rojua oli vielä siis
tulossa. Mutta se mikä oli kiinnittänyt huomioni oli lähimpänä
kerrostaloa oleva pilvimuodostelma, kuin imurin suu, joka suureni
nopeasti aivan hiljaa ja lähti kääntymään kohti ihmisjoukkoa.
Meidän tuli kääntyä nopeasti ja varoittaa ihmisiä. Sydämeni
hakkasi, pakokauhu riuhtoi sisälläni. Miten marsut? Miten kissat?
En ehtisi millään pelastaa pikkuisia, mutta saattaisin ehtiä
vääntämään niiltä niskat nurin ennen kuin ne joutuisivat tuon
imurimaisen avaruusolentojen pilvikapineen sisään...
Ja niin heräsin täristen yhä tuosta pakokauhusta, joka oli niin todellinen. Jopa niin todellinen, että minun oli mentävä ulos tarkistamaan onko taivas vielä paikallaan ja soitettava ystävälleni.
Kaikki sitoutui yhteen, jotakin aina jäi toisesta unesta toiseen. Unissa tapahtui paljon kaikenlaista, jonka ajattelin paremmaksi jättää mainitsematta ja joita ei vain voi pukea sanoiksi kaikesta sekamelskasta johtuen. Esim. Vanhan rouvan talossa tapahtui koko ajan jotakin uudestaan ja uudestaan, samoin golem-unessa, mutta siinä pystyin itse vaikuttamaan ja rakentamaan unta, jolloinka se sai yhä sekavampia sävyjä toistoissaan. Mutta taivas on yhä tuolla, suht pilvettömänä ilman palavia satelliitteja. Ainakin toistaiseksi.
