Hänet oli haudattu päiviä ennen ja nyt me repisimme hänen sielunsa takaisin ruumiiseen maailmasta, josta tiesimme, mutta jossa emme olleet vielä käyneet. Mantran tavoin sanoja kuiskailtiin hiljaa yöhön; "Ryömi... Sielu... Herää... Nouse...". Meripihkainen taulu esitti Anubista. Taululla oli suurin merkitys sielun houkuttelemisessa. Se tuli pitää piilossa sielulta. Sitä ei tulisi nähdä ennen täydellistä heräämistä muutoin jokin menisi pieleen. Tietämystä siitä, mitä oikeasti tapahtuisi sellaisessa tilanteessa ei ollut kellään tiedossa. Riitti, että uskoimme taulun näkemisen tuottavan sieluttomalle ruumiille tai ruumiittomalle sielulle huonoa onnea. Naisen kohmeiset sormet haparoivat haudan ympäröivää multaa. Hänet oli haudattu päällään vain yksinkertainen valkea yömekko, kuten yleensä oli tapana. Tummat pitkät hiukset valuivat lainehtien pitkin selkää. Hän hengitti vaikeasti, kunnes yllättäen veti keuhkonsa täyteen ilmaa niin että se vinkui ja rahisi kuivuneissa onkaloissa. Hänet oli herätetty onnistuneesti.
Toisena yönä en edes osannut varautua herättämiseen. Kuljin nummella tavalliseen tapaani keskellä yötä, kun näin muutaman miehen kaivavan kuoppaa. He puhuivat jotakin, mutta kuulin sen vain etäisenä muminana. Kuun valo osui lapioihin, jotka tunkeutuivat maahan kerta toisensa perään. Yksi miehistä oli tukevampi, parrakas ja pukeutunut tummahkoon sadeasuun. Päässään hänellä oli samansävyinen kalastajalakki suojaamassa sateelta. En ollut huomannut ulkona satavan. Toinen oli nuorempi ja solakampi. Hänen hiuksensa olivat tummat ja hän näytti hengästyneeltä. Likatahroja kulki pitkin hänen kasvojaan, joita syntyi lisää, kun hän pyyhkäisi otsaansa. Kolmas seisoi haudan päässä ja kurkisteli haudan syvyyttä. Sopusuhtainen, ehkä samanikäinen nuoremman kanssa. En tiennyt, kuinka kauan he olivat jo kaivaneet, mutta miehet näyttivät väsyneiltä. En tiennyt syytä, miksi tämä ruumis tuli herättää, mutta olin valmiina rituaaliin. Kaikki sujui hyvin, kunnes ruumis haparoi itseään ylös haudasta. Nuoren miehen kalpeat ja luiset kasvot katsoivat minua. Hänen hiuksensa olivat pitkät, miltei puoleen selkään asti. Hänen kasvonsa vääntäytyivät hymyyn ja hänen kuivasta kurkustaan korisi ivallinen nauru. En osannut varautua tällaiseen. En osannut edes perääntyä hänen tieltään, kun hän puski itsensä nurmikolle. Ponnahtaen ylös mies katosi yöilmaan. Se oliko hän itse lentänyt tiehensä vai oliko häntä ollut noutamassa jonkinlainen lohikäärmettä muistuttava olento, sitä en pysty vannomaan. Hautaa kaivaneet miehen manasivat ja minä heidän mukanaan. Sielu ei ollut ehtinyt asettua ruumiiseen. Tätä se tarkoitti. Tätä se tulisi olemaan, jos ennen sielun ja ruumiin yhdistymistä jompi kumpi niistä näkisi taulun. Olin yrittänyt piilottaa sen jonkinlaiseen kaappikelloa muistuttavaan laatikkoon. Jotenkin ruumiis oli nähnyt sen. Tai sielu... Nyt ne vaelsivat kumpikin eksyneinä toisistaan. Mitä nyt tapahtuisi? Jotain pahaa? Jotain pahaa oli jo tapahtunut. Miten tulisi jatkaa? Kenelläkään ei ollut tästä tietoa. Sielun ja ruumiin Vaelluksesta ei oltu koskaan puhuttu. Vain, että kumpikaan niistä ei saisi nähdä taulua ennen täyttä Asettumista. Mitä nyt? Kuinka löydän heidät ja liitän yhteen? Kukaan ei voinnut auttaa.
Kuljin katuja pitkin. Se, mitä oli tapahtunut oli tapahtunut. Yritin keksiä keinoja sielun palauttamiseen jo heränneeseen ruumiiseen, mutta en keksinyt ainuttakaan. Rituaalista oli kerrottu vain suullisesti ja ajan mittaan osa asioista oli tipahdellut pois käyttämättömyyden vuoksi. Milloin viimeksi näin oli käynyt? Vuosisata sitten? Kauemmin? Olin epäonnistunut hirvittävällä tavalla enkä vielä edes osannut arvata, kuinka pahat seuraukset tästä olisi. Käännyin katsomaan minut ohittanutta miestä. Hän ei näyttänyt kerjäläiseltä vaan porvarilta pukuineen. Jokin hänessä oli onnistunut saamaan huomioni, mutta mikä? Seurasin häntä katseellani. Ihmiset ohittivat minut ja tuon miehen, joka jokaiselta yritti anoa jotakin. Sitten mies huomasi minut. Hänen kasvonsa muuttuivat epätavallisen harmaiksi, mutta en osannut reagoida siihen mitenkään. Hänen silmänsä olivat saaneet minut otteeseensa. Mies hymyili: " Verta?". Minulla ei ollut omaa tahtoa. Olisin varmasti vain kävellyt tieheni, kuten muutkin. Vai olisinko? Ojensin kättäni. Ojensin sormeani. Siinä oli pieni piste punaista. Mies otti sen riemullisena vastaan kuin kerjäläinen kolikon. Hän nuuhki ja maistoi sitten. Hänen riemunsa oli yhtä minun kanssani. Hän hotkaisi sormeni suuhunsa ja imi sitä. Tunsin, kuinka veri pakeni minusta suihkuna. En paennut. En vastustellut. Vedin sormeni pois. Mies näytti kiitollisemmalta kuin koskaan. En paennut. En pelännyt. Olin hurmoksessa. Jalkani tuskin kannattelivat.
Sitten heitä oli ympärilläni enemmän kuin koskaan. Mistä he olivatkaan kaikki tulleet? Ja minä olin yksi heistä. Nauroin ja niin minä paljastin todellisen luontoni. Kulmahampaani ja tämä elämä. Sitä olin yrittänyt etsiä koko elämäni ja nyt olin löytänyt sen. Upotin hampaani kauniin vaaleaverikön kaulaan, joka ei ehtinyt edes kiljaista kauhusta. Hurmokseni kasvoi yhä suuremmaksi.
Tästä on jotakuinkin muutama vuosi aikaa. Löydettyjä wanhoja ylös kirjoitettuja unia jostakin kolkasta.
