Three days later

Pieni poika, kenties noin 9-vuotias, oli kaikki mitä yksikään äiti saattoi toivoa. Niin suloinen, hyvätapainen ja kiltti, kaikinpuolin unelma lapseksi. Ja unelmaksi se miltei jäikin, kun eräänä yönä poika oli jäädä rekan alle mutkaisella kotitiellään. Onneksi hänen äitinsä huomasi uhkaavasti lähestyvän kuorma-auton ja sieppasi ottolapsensa pois alta. Niin ei kuitenkaan olisi saanut tapahtua, sillä lapsen olisi pitänyt kuolla. Kolme päivää myöhemmin lapsi muuttui tyystin erilaiseksi, kauhukakaraksi suoraan helvetistä.

Mielisairaalan katonharjalla keikkui mies. Hän kipusi aina tiettyyn aikaan yöstä salaa sairaalan katolle kuvitellen olevansa trapetsitaiteilija. Hän tasapainoitteli rutiininomaisesti puomin avulla katonharjan päästä päähän. Tämä yö oli kuitenkin erilainen. Hän kostutti sormensa suussaan nostaen sen kevyeen syksyiseen tuuleen: 'Vain viisi metriä sekunnissa.'
Tähtien peittämä taivas, puiden havina ja kauempana nopeasti yhteen kerääntyvät tummat pilvet. Alkoi tihuttaa. Potilas oli päässyt jo harjan toiseen päähän, kun sade yltyi ja teki katosta liukkaan. Askeleet muuttuivat haparoiviksi, puomi keikkua holtittomasti miehen yrittäessä taistella tasapainonsa kanssa. Valkeat tossut antoivat myöten ja mies liukastui. Hän pelastui täpärästi, sillä eräs mieshoitaja oli nähnyt hänen keikkuvan katolla ja kiivennyt tämän perään. Kolme päivää myöhemmin hiljainen potilas muuttui täysin toisenlaiseksi.

Katuvalojen loisteessa vastaan kulki nainen. Hän oli kolme päivää sitten pelastunut täpärästi ja oli nyt muuttunut vaaralliseksi kohdata.

Ottolapsen äiti tiesi, kuinka pelastaa lapsensa kuolemalta. Hän tiesi tarkan ajan ja paikan, milloin kuorma-auto ajaisi tämän päälle. Hän juoksi lastansa vastaan ja kaappasi tämän syliinsä hetkeä ennen kuin auto kaahasi mutkaan. Hän tiesi tehneensä väärin Kohtaloa vastaan, mutta oli olemassa keino, jolla Tasapainon sai hallintaan. Niin hän oli lukenut, mutta ymmärrys oli vähäistä. Pian naapurustosta oli kadonnut pieni poika. Nainen oli kaapannut tämän, kuorinut hänen sormestaan palan kuin perunasta ja antanut veren vuotaa viimeistä tippaa myöten pois. Hän luuli pelastaneensa ottopoikansa, mutta seuraavana iltana poika muuttui.
'Mutta minähän uhrasin toisen hänen puolestaan!' nainen oli hädissään. Hän päätyi järkeilemään uhratun pojan olleen liian pieni tai nuori verrattuna hänen lapseensa. Hän ei kuitenkaan antanut periksi. Hän tahtoi saada lapsensa takaisin hinnalla millä hyvänsä.

Näin tapahtui kaikkialla. Pelastetut muuttuivat ja Kohtalo vaati omansa takaisin. Pelastetun sijaan tuli jonkun toisen kuolla. Vaan Kohtalo oli ovela eikä kertonut kaikkea. Sillä, jos joku toinen kuoli jonkun toisen puolesta horjutti tämäkin Tasapainoa ja uhraus vaati uhrauksen. Tästä syntyi kierre, jota ei voinut jatkaa loputtomiin vaan hänen, jonka tarkoitus oli alunperin kuolla joutui kohtaamaan Kohtalonsa lopulta. Eräs professori oli tätä tutkinut kauan, kunnes joutui nöyrtymään itse Kohtalon ja Tasapainon edessä. Kenties hän oli yrittänyt lykätä omaa tai jonkun toisen kuolemaa tuonnemmaksi, kunnes huomasi sen olevan täysin mahdotonta.

Äiti oli uhrannut poikansa puolesta jo monta ihmistä, niin lapsia kuin aikuisiakin, mutta jonkin ajan kuluttua poika muuttui kuitenkin joko kamalaksi riiviöksi tai zombimaiseksi tyhjyyteen tuijottelijaksi. Äiti ja poika olivat lähteneet kodistaan karkuun, sillä jatkuvat katoamiset lähitienoilla alkoivat huolestuttamaan ja epäilyttämään niin naapureita kuin poliiseja. Matkallaan äiti ja poika löysivät vanhan koulurakennuksen. Matka oli päätöksessä, Kohtalo oli tulossa noutamaan omansa. Kuinka kovasti nainen olikaan tehnyt lapsensa eteen ja nyt kaikki tuntui turhalta. Hän etsi piilopaikkaa luokkahuoneesta. Liitutaulun edessä oli korkea hylly muutamine kirjoineen. Sen takana näkyi osa kelloa. Nainen yritti nähdä siitä kuluvan ajan tietääkseen, kuinka kauan hän voisi vielä pitää lapsensa luonaan. Vaan kello ei ollutkaan numeroitu, se oli täynnä kirjaimia. Tuo kello oli vastaus kaikkeen. Nainen riemuitsi, kenties ei ollutkaan vielä myöhäistä korjata kaikkea! He siirsivät kirjahyllyn pois edestä ja tuijottivat hetken sanattomina kellotaulua, jossa ei näyttänyt olevan mitään järkeä.
'Olen tehnyt kaiken väärin...' nainen huokaisi osittain riemastuneena siitä, että oli löytänyt vastauksen Kohtalon kiertämiseen ja typertyneenä siitä, kuinka hän olikaan ollut väärässä.
'Meidän täytyy korjata tämä. Meidän täytyy! Meillä on vielä aikaa! Olemme kulkeneet synnin tietä, vaikka kaikki olisi pitänyt tehdä toisin. Syntien sijasta valita hyvyys.' nainen oli hätääntynyt.
Kello oli jaettu puoliksi, ns.12sta kuuteen ja kuudesta 12teen. Heidän ei tarvinnut koskea kellotauluun vaan kirjaimet alkoivat muodostaa omia järjestyksiään puolelta toiselle, synnit ja hyvyydet omille puolilleen vastapareiksi. Huone muuttui ja ensimmäiset Koettelemukset tulivat repimään poikaa äitinsä luota. Viha, katkeruus, ahneus, epätoivo... Jotkut niistä oli helppo voittaa, mutta mitä pidemmälle henkinen taistelu meni sitä vaativimmiksi tulivat Koettelemukset. Fyysinen taistelu ei ollut mitään verrattavissa tähän henkiseen taistoon. Murhat ja uhraukset, itsekkyys ja kylmyys, tuntuivat olevan jo liikaa pojalle. Äiti ei voinut kuin avuttomana katsoa vierestä tai syleillä tätä nähden samalla syntien vastakkaiset puolet kirkkaina kuvina. Vaan kuinka ollakaan poika voitti nuo Koettelemukset sinnikkyytensä voimin. Kuinka helpottuneita nuo kaksi ihmisparkaa olivatkaan. Kohtalolla oli kuitenkin vielä yksi Koettelemus jäljellä ja se oli kaikista pahin. Koettelemuksen varjo häälyi oviaukossa hetken, kunnes se asteli raskain askelin sisälle huoneeseen. Poika oli liian väsynyt taistelemaan nähtyään, mikä häntä odotti. Hän antoi jo periksi.
Iso punertavanmusta demoni seisoi huoneessa odottaen ja tuijottaen molempia kärsivällisesti. Sen kaviot olivat osittain paksun karvan peitossa kuin shirenhevosella konsanaan, lantiota peitti jonkinlainen nahkariekale, rintakehä ja käsivarret olivat uhmakkaan lihaksikkaat. Kasvot olivat kuin muinaisella kiinalaisella demonilla, hieman lohikäärmemäiset, ilmeikkäät, mutta lempeät. Leveä kirsu vavahteli hengittäessä, silmät kiiluivat pallomaisina kuopissaan, pitkät haituvaiset viikset vapisivat ja hevosmaiset korvat olivat höröllään. Ajan saatossa repaleistuneet siivet lepäsivät sivuilla lepakkomaisina kuin odottaen lentoon lähtöä. Kaikessa pelottavuudessaan ja karskiudessaan otus oli silti sympaattinen ja siitä huomasi ettei se tehnyt annettua työntänsä kovin halukkaasti, mutta Koettelemus oli tapahtuva. Olio asteli pojan viereen, veti henkeä koko rintakehänsä täyteen ja päästi korvia huumaavan karjaisun. Otus liikkui hyvin sulavasti ja ketterästi koostaan huolimatta, singahtaen välillä aavemaisen nopeasti paikasta toiseen jättäen jälkeensä vain usvaisia kuvia itsestään.
'Lucifer...' nainen sanoi kuin kuiskaten.
Huoneeseen ilmestyi kummallinen läpinäkyvä putki, jonka tarkasteluun tarvittiin erikoinen suorakulmainen laite led-valoineen ja kameranlinsseineen. Putken sisällä liikkuivat minikoossa kaikki nuo ihmiset kahlittuina toisiinsa, jotka olivat paenneet tai tulleet tietoisesti tahi tietämättään pelastetuksi Kohtalolta ja hekin, jotka oli murhattu.  Heidän sielunsa voitiin pelastaa vain pojan avulla.
'Äiti anna minun mennä, en jaksa enää.' voipuneena hän katsoi äitiinsä viimeisen kerran ja antautui demonille. Sen sijaan, että Koettelemus olisi napannut pojan ja repinyt tämän kappaleiksi, poika muuttuikin materiasta hengeksi ja imeytyi muutaman muun hengen kanssa huoneessa olleen kivisen lohikäärmepatsaan suuhun. Koettelemus ei ollut saanut omaansa, mutta Kohtalo sai. Tasapaino vallitsi jälleen.


Uni pompahteli joitakin kertoja takaisin äidin ja pojan elämään, joka välillä alkoi alusta ja välillä taas mentiin eteenpäin ajassa. Viimeiseen taisteluun mennessä poika oli kasvanut suunnilleen teini-ikäiseksi. Äitinä esiintyi Dana Scully, joka toi uneen omanlaisensa x-files-maisen tunnelman.

Second Element

Kaksi kissaani pyörivät saunassa, jota olin lämmittämässä. Kääntyessäni kohti suihkutilaa lattialla mötkötti marsu, joka näytti olevan jollakin tapaa sairas. Tutkittuani sitä lähemmin huomasin sen olevan täynnä kuhisevia matoja.

Kuljin käytävää pitkin pienen ihmisjoukon mukana. Osa rakennuksesta oli suljettu epidemian vuoksi eikä ilmastointi enää toiminut. Rakennus tuntui vavahtelevan. Takanamme oli jotakin, jota yritimme päästä pakoon. Valkoisia pieniä matoja tipahteli seinien ja kattojen raosta. Yritimme vältellä niitä. Olimme miltei oven luona, kun muutama kattolaatta antoi periksi ja sen alta pursusi tuhansittain noita samoja matoja päällemme. Yksi mies huusi ja huitoi paniikissa yrittäen päästä niistä eroon. Hän oli kuitenkin jo menetetty. Juoksimme loppumatkan.

Saavuimme pieneen huoneeseen, joka oli tupaten täynnä eri ikäisiä lapsia, vain muutama vanhempi heidän joukossaan. Ensiksi ilmestyivät tummat, miltei mustat ja isot maskuliiniset hahmot, joiden piirteistä ei saanut selvää. Oliot näyttivät pelkiltä etruskilaisilta silueteilta. Ne heiluivat, vaappuivat ja kieppuivat aikansa, kunnes katosivat. Sitten ilma alkoi väreilemään uudestaan. Outoja valorenkaita ilmeistyi kahdeksasta kahteentoista kappaleeseen asti ja niiden keskellä välkkyi jokin outo kappale, kuin osa avaruusalusta. Ilmiö nostatti huoneeseen raivoisan tuulenpuuskan, joka nostatti lapsista pienimmät myrskyn vietäviksi. Puhuri loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Valorenkaat välkkyivät nopeammin ja kirkkaammin. Niiden himmetessä lattialla oli yhtä monta isoa, koristeellista ja savuavaa suitsuke-ruukkua kuin valoja oli ollut. Osa lapsista makasi tiedottomina ja loukkaantuneina patjojen, peittojen ja muun petitavaran seassa. Osa oli kuollut. Savun keskeltä ilmestyivät jättiläismäiset, hindulaisia jumalattaria muistuttavat olennot, jotka seisoivat vrikasana-asennossaan liikkumatta kullan ja helmien peittäminä, osittain kuin tulessa. Hitaasti ne vaihtoivat kaikki samanaikaisesti asentoaan kurottaen tajuttomia ja kuolleita lapsia kohti, jotka lipuivat painottomina olioiden käsivarsille. Niin oli tarkoitettu.

Kaksi elementtiä oli näyttäytymättä vielä.

Toisen elementin ilmestyessä leijuin huoneen poikki lähimpänä olevan olennon ruumiiseen ja ojensin käsiäni erään lapsen suuntaan. Ensimmäiset olivat kenties kuvastaneet maata, jumalattaret tulesta huolimatta ilmaa. Vesi ja tuli olivat vielä näyttäytymättä eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä ne olisivat tuoneet mukanaan. Kenties pelastuksen tuolta epidemialta tai suuremman tuhon?