Siihen menehtyivät niin strutsit kuin tiikerit, niin leijonat kuin virtahevot. Se oli tappanut yli puolet Afrikan eläimistä ja se jatkoi leviämistään hurjalla vauhdillaan. Afrikan jälkeen tulisivat muut maat. Kukaan ei tiennyt oliko virus jo ulottunut rajojen taa. Se ei näkynyt ulkoisesti millään tavalla. Kun se tarttui aikaa ei ollut jäljellä paljoakaan. Ei viikkoja, ei päiviä. Kenties tunteja. Todennäköisemmin vain minuutteja ja sekunteja.
Se sai alkunsa, kun kymmenvuotiaat afrikkalaislapset olivat silittäneet eläimiä. Se levisi eläimestä toiseen tavalla, jota kukaan ei tiennyt. Oliko se ihmisille vaarallinen? Sitäkään ei tiedetty.
Neljä alastonta tummaihoista naista seisoi rivissä entisen kaupan pihalla, jossa lapsena olin käynyt monesti ostoksilla yksin ja vanhempieni kanssa. Näin heidät vain vyötäröstä ylöspäin. Jokaisella oli harteillaan eläin. Ensimmäisellä kaiketi norsu, joka löyhötteli suuria korviaan kuin kala kiduksiaan. Toisella oli kellertävä, mustatäpläinen jaguaari tai gepardi, jonka etutassut lepäsivät naisen toisella olkapäällä ja takatassut sekä häntä toisella. Kolmannella kiemurteli kaulallaan tummanharmahtava käärme, jonka pää oli kuin kaulusliskolla. Häntäpäässä aukeni toinen suu, joka puraisi naista rintaan. Se oli eläimistä ainoa, joka oli rauhaton eikä tahtonut pysyä paikoillaan. Neljännellä taisi olla sylissään punertava tai harmaa sarvikuonon kaltainen olento. Välillä se kurkki naisen olan takaa, välistä se ojenteli sorkkiaan naisen sylissä. Sorkkia, joiden päissä oli samanlaiset meritähteä muistuttavat suut kuin käärmeen häntäpäässä.
Ihmisillä olisi ollut varmasti taito kehittää vastalääke, mutta ei ollut aikaa kehittämiseen saati testaukseen. Jokaisella viisarin naksahduksella kuoli satojatuhansia eläimiä. Suurimman osan eläimistä tappava virus tulisi pyyhkäisemään maailman yli muutamassa hetkessä. Villi-, karja- tai lemmikkieläin, millään ei ollut väliä. Ellei se tarttuisi ihmisiin suurinosa meistä nääntyisi nälkään.
