Ensimmäinen

Seisoin vaalean sävyisessä huoneessa, jossa isäni istui sohvalla.
- Etkö sinä näe häntä? osoitin vaaleankultaista hahmoa huoneessa. Isäni katsoi osoittamaani suuntaan ja pudisti päätään vastaten: - En.
Kävelin lähemmäs hahmoa. Sen näki vain tietyssä kulmassa ja valossa. Siihen ei pystynyt katsomaan täysin suoraan. Liikkuessa lähemmäs tuli etsiä päällään ja katseellaan se tietty kulma, jossa se näkyi. Hetkittäin näin vain yläosan, toisinaan se muuttui tummaksi tahtoen kadota kokonaan näkyvistä. En antanut periksi.
- Tässä näin. pysähdyin. - Älähän lähde vielä. Käänny tänne päin. Tänne päin... tartuin hahmoa sen oikeasta käsivarresta kiinni vaatien sitä kääntymään. Näin sen nyt paremmin. Se ruumiillistui sitä mukaa, mitä enemmän pidin kiinni tahdostani nähdä se ja näyttää se isälleni. Hahmo oli kääntynyt suoraan minuun. Otin sen lämpöisen käden omaani ja puristin. Äiti! Hän hymyili. Hän näytti löytäneensä sen, mitä oli etsinyt: paikan, josta löytää rauha ja rakkaus. Syleilimme toisiamme. Vihdoinkin isänikin näki hänet.


Loppuun liittyi vielä jonkinlainen kesäinen mökki, jonka pihalle saapui ihmisiä autolla. Tunnistin erään tytön samaksi henkilöksi, johon äitini oli tutustunut aikoinaan. Isäni ja äitini olivat haihtuneet mökin huoneesta pois. Minun olisi kerrottava tuolle tytölle äitini poistumisesta. En vain tiennyt miten.

Being John Wayne

- Oletko sinä nähnyt miestäni?
- Ketä? Ai Johnia?
- Niin, John Waynea.
- Eivätkös he kaikki ole aika sairasta sakkia?
- Miten niin? Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?
- Olen kuullut niin. Koko suku on kuulemma ihan päästänsä vialla. Eikös se nyt aika paljon kerro, jos suvun jokaisen miehen nimi on John Wayne?

Täydessä tällingissä olevat naiset ohittavat poliisiauton. Erästä miestä yritetään saada mustan maijan takakonttiin ainakin viiden poliisin voimin.

- Tuokin tuossa. Katso nyt. He ovat kaikki sukua keskenään.

Vihreisiin verkkareihin pukeutunut kehitysvammainen mies yrittää elehtiä ja äännellä ettei ole tehnyt mitään väärin eikä halua poliisien kyytiin. Poliisit silmäilevät toisiaan ja aloittavat sanaharkan, joka kuulostaa kurlutukselta ja kaakatukselta. Yksi poliiseista juoksee pientä ympyrää polkupyörän rengas kädessään... pidellen sitä päänsä päällä.

Naiset jatkavat matkaansa...


Heillä kaikilla oli samanlaiset kasvot, eleet ja ilmeet. Ja he kaikki muistuttivat sitä Pikku Britannian pientä ja pyöreää näyttelijää. Jopa itse uni tuntui kameran liikkeeltä. Huomio kiinnittyi ensin tuohon niin vaikeasti vammautuneeseen henkilöön, joka tilanteessa oli omalla tavallaan hauska. Sitten tapahtui tuo käännekohta, jossa niin tavalliset ja viralliset henkilöt muuttuivatkin vielä vaikeampi selkoisiksi kuin tuo vihreisiin verkkareihin pukeutunut John. Mustaa huumoria suoraan aivojeni synkistä kolkista.

Nahka vasten nahkaa...

Tavallinen baari-ilta kavereiden kanssa. Istun pienen pyöreän pöydän äärellä ja juttelen kaverilleni, joka istuu toisella puolella sohvalla. Jotain syvällistä kaiketi, sillä juttua riittää kummallakin. Mieheni ilmestyy paikalle ja esittelen ystäväni. Ei ole kuulemma koskaan ennen nähnyt. Sanon kaverini olevan vikkelä kintuistaan. Mieheni hymähtää ja poistuu. Jatkamme keskusteluamme.

Olemme lähestyneet toisiamme koko keskustelun ajan tiedostamatta. Pyöreä pöytäkin on kadonnut. Hetki sitten olin nojautunut siihen käsilläni. Istumme sohvalla ja juttelemme, juttelemme, juttelemme... Tiedän, että lähellä on muitakin ystäviäni, mutta en ole suonut heille katsettakaan. Eivätkä he ole kaivanneet minuakaan. Olemme kasvot vastakkain ja keskustelemme edelleen. Pureskelemme toistemme huulia ja keskustelemme edelleen. Ainoa ajatus, joka hetkeksi pysäyttää ajan: "Jos mieheni näkisi tämän nyt, hän käsittäisi kaiken täysin väärin." Jatkamme keskustelua edelleen.

Peitto, viltti tai joku sen tapainen päällämme. Loikoilemme samaisella nahkaisella sohvalla. Yllättäen huomaan ettei minulla ole lainkaan vaatteita yllä... Musiikki pauhaa, ihmiset tanssivat, kaveriporukka jatkaa jutustelua vieressämme ja viuna virtaa.


Tämän omituisempia unia ei ole toistaiseksi aivolohkoihini suotu. Lisättäköön vielä, että tuossa ei tapahtunut mitään seksuaalista aktiviteettia. Pöytä ja vaatteet vain sattuivat katoamaan... jonnekin minne lie.

Lehmuskuja

Kesä, tuulessa huojuva niityn heinä ja aurinko. Sora oli painunut ajat sitten maahan tehden tiestä sellaisen ruskean, joka sateella saisi kuoppiinsa vettä, jota voisi loiskutella kumisaappailla pitkin piennarta.

Ystäväni tahtoi esitellä kotinsa, joka oli aika vast'ikään rakennettu kumpuilevalle niitylle. Tuolla niityllä olivat ennen lehmät ja lampaat laiduntaneet. Tiesin sen piikkilanka-aidasta. Nyt se maa oli kuitenkin osittain rakennettua eikä karjasta ollut tietoakaan. Heinä sai kasvaa koko kesän ilman, että pienet lampaan suut sitä haukkoisivat vatsaansa.

Ystäväni talossa ei ollut kuin kolme seinää. Se herätti jonkin sortin ihmetystä. Päivä oli kuitenkin kaunis ja aurinkoinen, joten mitäpä sitä neljännellä tekisikään. Huoneiden seinät ja kalusteet olivat barbin- ja mylittleponyn-pinkkiä sekoittuen taivaansiniseen hempeilyyn ja kristalleihin. Missään ei ollut puiden lehtiä tai muitakaan roskia, joita olisi tuulen luulleen kuljetelleen ympäriinsä. Tällä alueella ei ollut tietoa edes varkaista.

Olin kulkenut toiselle talolle, joka oli täynnä pieniä lapsia. Jostain löytyi keittiötä muistuttava huone, jossa oli meneillään jonkinlainen kilpailu. Osanottajien tuli tietää ruokalajit, joita lautasilla oli esillä. En tunnistanut outoa kalaa, joka kuulosti lausuttuna muksua tai moksua. Minut pakotettiin tuohon kilpailuun mukaan. Eräs ulkomaalaismies antoi vihjeitä, joista olisi pitänyt tietää tarjoiltavat viisi ruokalajia... "Talonpojan tekee mieli vaan milläs nieli, kun ei sitä ole?" Joku sanoi sen liittyvän valkeaan ja villaiseen. Se ei näyttänyt lampaan lihalta. Lampaankieli! Muita en tiennytkään, vaikka yksi niin tutulta näyttänyt annos sai mieleni kärvistelemään.

Jatkoin matkaani.

Ystäväni tahtoi näyttää minulle laiturin, jossa olisi jotain kivaa: veden päällä kelluvan pomppulinnan, jossa oli keskellä reikä. Reiästä ilmestyi silloin tällöin tekohain pää valmiina rouskuttamaan, mitä ikinä sen suuhun tippuisikaan. Kauempana oli muutama puinen laiva. Yksi niistä oli valkopurjeinen, jossa oli violetin lohikäärmeen kuva. Se laiva veisi minut pois täältä ja pääsisin lopulta kotiin. Myöhästyin... Toiset laivat menivät ihan toisaalle. En tahtonut Auberdineen, sillä joutuisin mutkittelemaan liiaksi. Oli parasta odottaa sitä uutta isoa laivaa, joka menisi uudelle mursujen saarelle. Ehkä. Lisäksi sain kylmiä väreitä Auberdinesta. En ymmärtänyt, kuinka joku pystyi asumaan siellä...

Käännyin takaisin. Pyöräni oli jossain, mutta avaimeni olivat kadonneet. Läheisen nurmikentän laidalla oli ihmisiä seuraamassa jotain kisailua. Yritin kysellä ihmisiltä, kuinka pääsisin Kalkaroksien talolle. Eräs pullonsilmälasinen, hapsutukkainen nainen kääntyi ympäri ja ohjeisti iloisesti, joskin kummallisesti.. "Mene suoraan tuolle lehmuskujalle. Siellä on valkoinen portti. Kävele siitä. Teiltä jäi se varmaan huomaamatta, jos tulitte pitempää reittiä. Ainiin.. Saat siellä paikkein buffin. Ei siitä kannata liioin välittää. Tiedät sitten, kun kuulet kilahduksen." Jatkoin matkaani naisen osoittamalle kujalle, jonka vieressä kasvoi lehmuksia. Valkea pieni portti aukesi nirahtaen ja aurinkoinen lempeä ilma katosi. Edessäni oli sään kuluttama tummapuinen rakennus, joka vartioi pihaa. Sen takana oli toinen saman värinen pienempi asuinrakennus.

Muutama pikkutyttö leikki edessäni. En tiennyt olivatko he tuon talon lapsia vai mistä tulleita. Menin lähemmäksi. Kuulin kilahduksen. Näin buffin vilkkuvan oikeassa yläkulmassa, silenced. Talosta astui nuhjuisiin vaatteisiin pukeutunut vaaleahiuksinen nainen. Hän latasi haulikkoaan. "Kuka siellä?!?!!!" Kerroin tahtovani pyöräni takaisin. Nainen ampui meihin päin. Luoti liukui ilmassa hitaasti lähemmäksi ja tuli suoraan erästä tyttöä kohti. En ehtinyt edes varoittaa. Tyttö vain väisti. Nainen latasi haulikkoa uudestaan. Tämä hetki oli paras häipymiselle.

Tahdoin pyöräni takaisin, mutta avaimet olivat yhä talossa. Olin kai jo käynyt siellä, mutta en löytänyt niitä. Muistan vain kaakelilattian ja saunan, jonka kuumuus levisi koko taloon. Lattialla oli oksennusta, joka kupli lähinnä saunan ovea. Sitä oli tipoittain pitkin lattiaa. Pienet vaippaikäiset ja sitä isommat lapset kirmasivat pitkin taloa. Oliko tämä muka Kalkaroksien talo? En tiennytkään hänen lapsikatraastaan.. saati vaimosta.

Seisoin taas tuolla tiellä lähellä nurmikenttää, jossa ihmiset kisailivat. Minun tuli mennä takaisin. En pääsisi muuten pois. Kävelin lehmuskujalle. Talo oli muuttunut täysin. Siinä ei ollut enää neljättä seinää, kuten kaverini talossa. Pysähdyin. Talo oli täynnä ihmisiä, mutta huomioni kiinnittyi vain yhteen mustapukuiseen henkilöön. Herranjumala! Viinilasi kädessäni puristui pirstaleiksi ja tipahti maahan. En tajunnutkaan Kalkaroksen olevan nooooin hot! Mitä nuo kaikki ihmiset tekivät hänen talossaan? Ja mitä ihmettä eräs toinen kaverini teki siellä? Muutamat karskin oloiset miehet nostivat kaverini käsivarsilleen ja lähtivät juoksujalkaa kuljettamaan häntä kohti nurmikenttää ja sen takana olevaa laituria. Mitä ihmettä he puuhasivat? Kaverini pääsi onneksi livahtamaan ihmisjoukon keskelle ja miehet hukkasivat hänet. He tulivat nyt kohti minua. Yritin antaa väärän suunnan heille: Lehmuskujalle. Täysin päinvastaiseen. Käännyin ja oletin kujan olevan yhä selkäni takana. Sitä ei ollut. Vanha soratie jatkui pitkälle eikä kujasta ollut tietoakaan... Kaverini kurkisti ihmisten joukosta. Pidä se pääsi nyt piilossa ettei nuo tajua! Yksi miehistä oli uskonut sanani, mutta pari muuta heistä epäili. "Ei se olis mitenkää ehtiny juosta meidän ohitte." Samassa mies katsahti ihmisjoukkoon huomaten kaverini. "Se on tuolla!". Ajatuksen voimalla yritin huutaa: JUOKSE!


Mielenkiintoista, että romanttiseen maalaismaisemaan täytyy tunkea mylittleponyjen ja barbien sisustusvinkkien ohella myös Severus Kalkarosta ja WoWia...