Iä! Iä! Kjk' … fgh... what ever!

Istuin jälleen musiikintunnilla harjoittelemassa tuleviin bändikisoihin uutta biisiä. Välillä ajeltiin pitkin teitä, välillä istuttiin taas luokassa ja sitten oltiinkin yllättäen laivassa. Jostakin oudosta syystä kanssamatkustajani saivat päähänsä, että minähän osaan manata paikalle jos jonkinmoista Muinaista jumaluutta. Olin tästä varsin otettu, joten päätin näyttää taitoni. En kuitenkaan halunnut summonoida paikalle Cthulhua tai Yog-Sothothia, joten yritin muistella erään hieman tuntemattomaksi jääneen nimeä ja merkkiä. Yllätyksekseni eräs toinenkin matkaaja muisti tämän muinaisen ja yhdessä yritimme piirtää mustalla hiilellä sen merkin laivankanteen.

”Kjk'... Odota nyt! Sano hitaammin, en pysy perässä. K niin kuin Kalle, J niin kuin Jaska ja Kalle taas. Heittomerkki. Mihin tuli f? Johonkin tuli g... Sitten?” raaputin hiilellä kirjaimia lonkeromaisen kuvion viereen. Muistin tuon kuvion hatarasti jostakin alitajuntani synkimmistä koloista. En tiedä miksi tai miten.

Tuo toinen matkaaja tympääntyi hitauteeni piirtäen oman kuvionsa (joka muistutti karikatyyristä vanhaa ukkoa kuin Kippari-Kallea konsanaan) ja alkoi messuta kädet levällään.

Piirtämämme kuviot nousivat kuin savuna ilmaan ja maailma tuntui repeävän. Laiva, jolla juuri olimme olleet oli tipotiessään ja allani oli mureneva, railoinen tie. Olin yhä polvillani ja edessä oleva näky sai minut pillahtamaan itkuun. Ei ainoastaan pelosta vaan myös sen mahtipontisuudesta ja siitä, että olin onnistunut. Mustat synkät pilvet pyörivät kipinöiden ja salamoiden kaikkialla peittäen osan kaupungista alleen. Ei voinut sanoa tarkalleen oliko kyse tulipalosta vai ukonilmasta vaiko kenties molemmista. Pilvipatsaat kohosivat yli kerrostalojen ja niiden keskellä värjyi kaksi ihmismäistä hahmoa. Tuuli puhalsi navakasti irroittaen kaikenlaista roskaa tieltään irti. Edelleen tuo mies messusi ja ylisti noita kahta jumalaa. Nousin ja kävelin tuon miehen luo. Ystäväni, jonka jalkojen juuressa olin itkenyt yritti estellä, mutta revin itseni irti. Kaikki ympärilläni häilyi ja värähteli oudosti kuin olisin ollut saavuttamassa jonkinlaista uutta 3D-maailmaa LSD-trippailun lomassa. Päästyäni tuon miehen luo näky hävisi täysin. Edessäni oli sama kaupunki ilman myrskyä, tuulta ja pimeyttä. Käännyin ympäri ja jälleen tuo hirvittävä ja yhtäaikaa niin lumoava näky oli edessäni. Jumalat kävelivät hitaasti lähemmäs. Jokaisella askeleella ukkonen rytisi ja paukkui kumeasti, heidän ympärillään olevat pilvet kieppuivat ja salamoivat, ja maa repeili tärinästä. Ihmiset lähtivät kirkuen karkuun säntäillen kuin päättömät kanat. Minä jäin paikoilleni ihastuksissani. Niin valloittava näky. Niin mahtavat ja uljaat jumalat, jotka tahtoivat näyttäytyä meille, minulle. Luotin noihin jumaliin. He eivät tekisi minulle mitään pahaa. Olinhan heidän autuas ja kiitollinen palvelijansa.

Maanjäristys taisi herättää minut tuosta lumoavasta euforiasta. Mitä lähemmäksi nuo kaksi jumalaa pääsi, sitä suuremmiksi ne vain kasvoivat ja kasvoivat. Miksi minä olisin heille muka kallisarvoisempi kuin nämä muut suinpäin säntäilevät avuttomat ihmiset? Minä olin noille ikiaikaisille yhtä arvoton kuin hiekanjyvä ellen jopa arvottomampi. Suurinosa ihmisistä näytti juoksevan tietä pitkin karkuun. Itse säntäsin lähimmälle kujalle ja yritin etsiä piilopaikkaa läheisten talojen pihoilta. Yritin kyhjöttää erään talon ulko-oven suojassa, mutta piilopaikka oli täysi susi. Liikkuessani vähäisenkin ulkovalo räpsähti päälle. Sama vika oli naapuritalossakin ja sitä seuraavassa. Lysähdin vanhan pirtin ovensuuhun huomatakseni vain samanlaisen liiketunnistimen olevan senkin tönön ulkovalossa. Sitten silmiini osui sopivannäköinen hämärä kolo parin talon välissä, mutta se oli liian myöhäistä. Kaiken sen myrskyn, salamoinnin, jyskeen ja rytinän joukosta erotin ansaan jääneiden ihmisten kirkumisen ja luiden rusahtelun. Ja se tuli lähemmäs. Se kuului jo nurkan takaa.

Hiljaisuus. Yllättävä hiljaisuus. Halusin olla hengittämättä ja pitää silmäni kiinni. Olla vain mahdollisimman huomaamaton. Uteliaisuuteni kuitenkin sai minut siristelemään silmiäni. Valokeila pyyhkäisi ohi tuon hämärän pienen kolon. Ei se olisi ollut sen hääppöisempi piilopaikka kuin tämäkään. Nurkan takaa tuli näkyviin jotakin odottamatonta; pieni puolialaston poika halko kädessään. Pellavapäinen, ehkä noin 11-vuotias, hoikka ja likainen. Hän pysähtyi miltei selkä minuun päin katsellen ja kuunnellen aivan hiljaa edessään olevia taloja, etsien ihmisiä niiden varjojen suojista.

Voi hyvä jumala, älä vain huomaa minua! Rutistin silmäni hetkeksi kiinni.

”Siinähän sinä olet!” iloinen huudahdus ja tuo sama manaukseen osallistunut mies levitteli käsiään hymynkare huulillaan. Hän oli jostakin nurkan takaa pompannut siihen.

”Älä... tule... lähemmäksi...” yritin kuiskata ja viedä sormeni mahdollisimman hitaasti huulieni eteen ilman, että ylläoleva lamppu olisi paljastanut piilopaikkani. Mies ei näyttänyt kuulevan eikä ymmärtävän. Hitaasti vein sormeni osoittamaan hänen vieressään seisovaa poikaa, joka oli tällävälin kasvattanut itselleen turkin ja pienet kaviot jalkoihinsa.

Nuo kaksi Muinaista olivat veljeksiä. Kenties he molemmat olivat ilmestyneet siitä syystä, että olimme piirtäneet kaksi eri symbolia. Kaiken sen hysteerisen juoksemisen ja kirkumisen lomassa huomasin ettei koko kylässä ollut ketään muita kuin me matkustajat. Talot olivat pimeitä ja lukittuja eikä ketään ollut sisällä. Olisin voinut rikkoa ikkunan mistä tahansa talosta, mutta jostakin syystä en pystynyt sitä tekemään. Manaukseen osallistunut mies oli muuten Mikko Kuustonen, joskin hitusen nuorempana.

Loki, king of Asgård

Vanhemmasta matematiikan opettajasta liikkui huhuja, joiden mukaan hän käyttäisi hyväkseen oppilaitaan. Harva niihin uskoi, mutta tiesin niiden olevan tosia kahdesta syystä. Ensiksikin opettaja oli käyttänyt hyväkseen erästä nuorempaa poikaa ja tapaus kantautui korviini sattumalta. Tiesin sen olevan totta. Minä vain tiesin. Toisekseen olin itse joutunut opettajan koskettelemaksi.

Tunti oli loppunut, oppilaat sulloutuivat luokan ovesta ulos ja minä olin niitä harvoja, joilla ei näyttänyt olevan kiire mihinkään. Jäin viimeisten joukkoon. Opettaja pyysi minua odottamaan, tulemaan sivummalle. Seuraavana hetkenä istuinkin hänen sylissään enkä uskaltanut liikkua. Hän kuiski korvaani, miten hän pitikään kroppaani niin hyvin muodostuneena pakkauksena. Hän kosketteli uumaani ja käsiäni, kasvojani. Halusin nousta ja kävellä tieheni, en vain pystynyt. Istuin siinä kuin liimattuna kauhun jyskyttäessä sisälläni. Mielikuvissani pääni ja käteni viuhtoivat ilmassa nopeasti kuin demoneilla ikään. Yritin keskittyä haalimaan voimaa jostakin. Yritin olla kuuntelematta tuon vanhan miehen höpinöitä. Vihdoinkin jalkani tuntuivat kantavan. Juoksin vanhoja kivisiä rappusia alas, alas, alas, jättäen tuon kamalan tornin taakseni.

Saavuin teatterille. Ihmiset istuivat odottamassa alkavaa näytöstä. Kerroin, kuinka joskus näyttelijät ja ohjaajat koettelivat yleisöä. Eräänkin kerran yleisön joukossa ollut mies oli saanut jonkinlaisen kohtauksen kesken esityksen ja häntä tulivat auttamaan muiden ohella myös ohjaaja itse. Kohtauksen saanut mies nousi hetken päästä ylös ja kaikki tuntui olevan ihmeparannuksen ansiota. Kaikki kuitenkin kuului osana esitykseen, vaikka se tuntuikin katsojasta täysin irralliselta. Jatkoin matkaani.

Historian tunti kutsui enkä vieläkään ollut saanut tehdyksi yhtä vaivaista tehtävää, vaikka viikkoja oli jo kulunut. Kävelin tuon hyväksikäytetyn pojan luo ja kuiskasin uskovani häntä. Istuin hänen viereensä ja halasin häntä. Jäin siihen ja katselin luokkaa. Kaikki tuntuivat istuvan omilla saarekkeillaan. Jotkut yksin, toiset yhdessä. Minä ja tuo poika omallaan. Opettaja oli vaihtunut. Vanhempi nainen availi suutaan ärsyttävästi rääkyen. Kaksi oppilasta puuttui. Juuri ne, jotka eivät myöskään olleet tehneet tuota tehtävää, joka minultakin uupui. Pojan sylissä oli hyvä olla. Emme tarvineet sanoja, ei katseita. Tiesimme jo tarpeeksi.

Edessäni avautui huone, jossa muutama sisarus pyöri tehden kodin askareita välillä kiistellen jostakin asiasta. Nuori tyttö kiinnitti huomioni. Tiesin jotakin pahaa tapahtuvan. Näin torajyvän kuvan mielessäni, kun nuorimmainen survoi morttelissa jyviä leipään. Mielikuva voimistui yhä enemmän ja enemmän, selkiytyen kuin lopulta huutaen minulle mitä tulisi tapahtumaan. En kuitenkaan voinut tehdä mitään, sillä en ollut tuossa huoneessa ruumiillisesti. Olin vain katsojana. Lapset söivät myrkyllisen leipänsä.

Käännyin jatkaakseni matkaani, mutta eteeni ilmestyi kammottava näky kahdesta laihasta ihmisestä. Ne olivat vain pelkkää nahkaa ilman hiuksia. Toiselta puuttui kokonaan silmät ja nenä. Suu oli hieman raollaan, pää taivutettuna hieman taaksepäin kuin yrittäen nähdä edes jotakin. Tämä oli perheen veli. Veljen vieressä oli tämän sisko. Sama, jonka tiesin kohta kuolevan tai ainakin saavan vaarallisen myrkytyksen. Suuret mustat silmät katsoivat minua anellen. Mitä minä voisin tehdä? Kuvajaiset väreilivät ja katosivat.

Ulkona oli vanhoja rapistuneita pilareita ympyrässä. Ne olivat sinisenmustia sointuen taivaan pilvien väreihin, jotka uhkuivat ukkosta. Kävelin tuon pilarimuodostelman luo pojan ollessa jossakin lähistöllä. Astuessani noiden pilarien keskelle lennähdin ilmaan jääden kymmenien salamaniskujen vangiksi. Sähkö väreili ja rätisi, ympärilläni avautui portti. En tuntenut juuri lainkaan fyysistä kipua. Huusin kaiken melun keskeltä pojalle, että tämän täytyi käyttää porttia. Hän hyppäsi siihen kysymättä mitään.

Näin edessäni kultaisen pitkäkarvaisen apinan loikkimassa. Sen turkki kimalsi auringossa kuin se olisi ollut tulessa. Olin nähnyt sen tuon tuostakin jossakin. Kenties se oli ilmestynyt luokkaan kesken historian tunnin. Kenties olin nähnyt sen kaupassa. Apina loikki kevyesti kohti sänkyä, jossa makasi kalpea, miltei läpinäkyvä ruumis. Sänkyä ympäröivät papit, piispat ja muut uskonmiehet. Nuo rukoukset eivät auttaisi tuota tyttöä mitenkään. Huone oli mitä hienoin puna-kultaisin tapetein ja raskaine samettiverhoineen. Ilmassa tuntui leijuvan suitsuke ja vuosisatojen pöly. Lyijylasisista ikkunoista siivilöityi huoneeseen valoa, joka sai kumartuneen piispan koristeelliset vaatteet kimaltamaan kilpaa auringon kanssa. Apina kurkotti sängylle. Se muuttui hitaasti ihmismuotoon. Pian mieheksi muuttunutta apinaa ympäröi joukko muita ihmisen kaltaisia olentoja, joilla kaikilla oli samantyyliset vaatteet: mustat, hyvin yksinkertaiset ja silti futuristiset. Jokaisella olennolla oli oma värinsä. He asettuivat riviin eteeni ja tuo apinasta mieheksi muuttunut olento sai kutreilleen kruunua muistuttavan päähineen, joka sointui hänen musta-violettiin pukuunsa.

'Loki, the king of Asgård! Tervetuloa takaisin kotiin!' eräs naisista lausui.

Apina, Loki, poika. Olivatko he yksi ja sama olento? Kenties. Uni tuntui hypähtelevän aiheesta toiseen, mutta pitelevän kiinni kuitenkin siitä yhdestä pienestä punaisesta langasta, joka yhdisti kaikki toisiinsa. Yhdessä hetkessä olin käymässä lapsuuteni ajan kaupassa ostamassa arpoja ja toisena hetkenä olin tuon myrkytyksen saaneen tytön luona. Kävin myös tuon pojan kanssa jonkinlaisessa kaupassa, jossa hän pyysi minua olemaan kertomatta muille opettajan hyväksikäytöstä. Samalla hän mainitsi opettajan käyttävän nykyään mintunvihreää villatakkia kuin ostaakseen luottamusta sanoilleen ettei hän ole opettajana tehnyt mitään väärin.

Viktor heart Viktoria

~ roolipelistä steampunkiin ja maailmanloppuun ~

Eräs ystäväni päätti pitää peli-iltamat lapsuudenkodissani. Vanhemmilleni se ei tietenkään sopinut, sillä lauantain saunomisen jälkeen kello ei enää ollut ilta kuusi vaan kävi jo kohti yhdeksää. Huutelin vessan ovelta rivouksia, joita ääneni tuskin jaksoi kantaa. Huoneeseen palattuani ystäväni lätki kortteja toisensa perään enkä ymmärtänyt mistään mitään. Milloin piti löytää kortin kuvista tuuliviirejä, milloin mitäkin eikä yksikään korttini tietenkään vastannut pyydettävää. Muut peliporukasta näyttivät olevan hyvinkin tietoisia siitä, miten ko. peliä tuli pelata ja miten kortit pystyi vaihtamaan kolikoiksi. Kissani etsi huoneesta sopivaa unipaikkaa ja kömpi vaatekomerooni. Eräs pelaajista huomasi toisen vaatekomeroni pitävän outoa ääntä, kun siihen nojasi kuin jokin olisi kuiskinut tai laulanut hiljaa. Kerroin kuulleni samanlaisia ääniä kasatessani sitä uudelleen. Ääni tuntui tulevan yhdestä koristeellisesta lukosta...

... Olin jonkun vanhan rouvan kodissa katsomassa antiikkisia huonekaluja. Eräs kauneuspöytä herätti mielenkiintoni erityisesti. Siinä oli monia pieniä laatikoita ja kaappeja koristeellisin lukoin ja nupein. Oikealla puolella oven takana oli pieni lasten piano ja jokin tanssiva nukke. Kun koskettimia painoi, piano soitti aina erilaisen kappaleen. Huonekaluja esitellyt rouva tuli kiukustuneena sanomaan ettei sillä saisi leikkiä, koska jos vanha rouva tietäisi suuttuisi tämä kovasti. Lisäksi toisen oven takaa löytyneisiin nukkeihin (jotka saattoi vaihtaa tanssivan nuken tilalle) ei saisi koskea. Tietenkin koskin, kun rouva käänsi selkänsä. Jokin niissä nukeissa oli hirvittävää. Ne oli ommeltu taidokkaasti huovasta muistuttaen käsinukkeja, mutta ne tuntuivat olevan enemmänkin elossa tai kirottuja. Suljin oven ja tutkiskelin pöydän tumman ja vaalean sävyjä tarkemmin. Kaikki valokuvat oli käännetty tai peitetty. Lukoissa oli samanlaiset nimikirjaimet kuin hankkimassani vaatekaapissa.

Huonekaluja esitellyt rouva kertoi vanharouva Holt'in menehtyneen edellisenä päivänä ja suuri määrä antiikkisia huonekaluja ja koriste-esineitä etsi uutta kotia. Mutta eihän se voinut olla mahdollista. Olin tavannut rouva Holt'in henkilökohtaisesti vasta eilen... Rouva jatkoi kertomalla ettei vanhalla rouvalla ollut enää elossa olevia perillisiä. Hänellä oli ollut kaksi lasta, joista esikoinen – tytär Viktoria- oli kadonnut sota-aikana ja kenties teloitettu. Tiesin ettei niin ollut. Tytär oli piiloutunut vaatekaappiin valkean kissansa kanssa, kun oli kuullut sotilaiden tulevan. Sotilaat olivat tutkineet koko asunnon, myös vaatekaapin, mutta eivät olleet huomanneet pientä myttyistä tyttöä kissansa kera aivan vaatekaapin perukoilla. Se minne tytär oli sen jälkeen paennut, sitä en tiennyt.

Myöhemmin rouva Holt oli saanut pojan, jonka oli nimennyt Viktoriksi...

... Viktor Holt matkusti suuren rautagoleminsa Igorin harteilla etsien jonkinlaista paikkaa jonne jäädä päiväksi tai pariksi tahi edes yöksi. Monilla ihmisillä oli omat mekaaniset suojattinsa, jotka pystyivät mm. lentämään. Toiset ihmiset taas kykenivät liitelemään taivaalla yksikseen ilman mekaanisia härveleitä. Tuon tuostakin Viktor oli kohdannut mitä ihmeellisempiä koneita, jopa aidon oloisia yksisarvisia. Igor ei pystynyt kokonsa vuoksi juurikaan lentämään, mutta se osasi syöstä putkimaisista ”käsistään” sitkeää seittiä, jonka avulla se saattoi päästä vaikka rotkon ylitse.

Eräällä sillalla Viktor tapasi kauniin nuoren naisen, jolla oli miltei samanlainen rautagolemi kuin hänellä itsellään. Golemi oli kuitenkin pahoin vaurioitunut ja se yritti käydä naisen kimppuun. Syyksi paljastui jumiin jäänyt mekanismi ja golemin sisältä löytynyt ns. sydän, joka osoittautui pahuuden omenaksi.

Nuoret tutustuivat toisiinsa paremmin ja kummastelivat yhtäläisyyksiä, kuten golemeita, etu- ja sukunimiään. Viktoria Halt ja Viktor Holt rakastuivat toisiinsa tietämättä olevansa sisaruksia, sillä vanha rouva Holt ei ollut koskaan kertonut pojalleen siskostaan, sillä rouvahan luuli tämän olleen kuolleena ja vuosia eikä hän ollut koskaan kertonut sukunimen vaihdoksesta sota-aikana. Myöhemmin sisarukset ja heidän matkaansa liittyneet muutama muu suojelioineen löysivät turvatun kaupungin, mutta se miten se oli turvattu oli kamalaa. Kaupungin yllä oli ihmisille näkymätön laser-kupu. Se sivalsi hetkessä palasiksi pakoon yrittävät tai ulkopuolelta tunkeutuvat. Onneksi heillä oli matkassaan tuo mekaaninen järkäle Igor, joka pelasti heidät tuolta kamalalta kaupungilta...

… Kerroin unestani vanhemmilleni samalla, kun kuljimme kohti tavarakauppaa. Samalla erästä pääkatua pitkin kohti keskustaa kiisi musta ja osittain palava kerrostalojakin pidempi hökötys. Matkamme pysähtyi. Jäimme katsomaan näkyä kauhuissamme, mutta uteliaina. Säikähdin, että se palava lentokone-tai-mikä-ikinä-olikaan osuisi suoraan asuntooni. Nousimme nopeasti isäni kanssa lentoon äitini juostessa perässä. Keskustaan oli kertynyt ihmisiä, joiden pelon sekainen hälinä täytti ilman. Pientä rojua tippui taivaalta koko ajan. Yritin etsiä katseellani minne se palanut rotisko oli mennyt, kun taivaalta tipahti toinen muutaman metrin päähän. Ihmisten kirkuna oli hätääntynyttä, kukaan ei tiennyt mitä tapahtui. Samassa tipahti kolmas palava kimpale toiselle puolelle meistä ja nyt tajusin sen olevan osa satelliittia. Olin paniikissa. Entä jos niitä tulisi enemmän ja ne osuisivat asuntooni? Miten pelastaisin marsut? Entä kissat? Äitini ehdotti pakoa toista kautta, puiston laitaa pitkin, jonne ihmisiä ei vielä ollut pakkautunut liikaa. Syöksähdin lähimmän kerrostalon katolle tarkistamaan tilanteen. En voinut uskoa silmiäni. Pilvet pakkautuivat yhdeksi isoksi mustanpuhuvaksi massaksi taivaalle, niiden ”lävitse” heijaistui tulta ja jonkinlaisia salamoita. Lisää palavaa rojua oli vielä siis tulossa. Mutta se mikä oli kiinnittänyt huomioni oli lähimpänä kerrostaloa oleva pilvimuodostelma, kuin imurin suu, joka suureni nopeasti aivan hiljaa ja lähti kääntymään kohti ihmisjoukkoa. Meidän tuli kääntyä nopeasti ja varoittaa ihmisiä. Sydämeni hakkasi, pakokauhu riuhtoi sisälläni. Miten marsut? Miten kissat? En ehtisi millään pelastaa pikkuisia, mutta saattaisin ehtiä vääntämään niiltä niskat nurin ennen kuin ne joutuisivat tuon imurimaisen avaruusolentojen pilvikapineen sisään...

Ja niin heräsin täristen yhä tuosta pakokauhusta, joka oli niin todellinen. Jopa niin todellinen, että minun oli mentävä ulos tarkistamaan onko taivas vielä paikallaan ja soitettava ystävälleni.

Kaikki sitoutui yhteen, jotakin aina jäi toisesta unesta toiseen. Unissa tapahtui paljon kaikenlaista, jonka ajattelin paremmaksi jättää mainitsematta ja joita ei vain voi pukea sanoiksi kaikesta sekamelskasta johtuen. Esim. Vanhan rouvan talossa tapahtui koko ajan jotakin uudestaan ja uudestaan, samoin golem-unessa, mutta siinä pystyin itse vaikuttamaan ja rakentamaan unta, jolloinka se sai yhä sekavampia sävyjä toistoissaan. Mutta taivas on yhä tuolla, suht pilvettömänä ilman palavia satelliitteja. Ainakin toistaiseksi.