Vanhempani olivat muuttaneet takaisin entiseen omakotitaloonsa. Olimme vierailulla mieheni kanssa. Kahvipöydässä äitini antoi miehelleni lahjapaketin, jonka sisältä löytyi kiiltäväpintainen, tumman marjapuuron värinen Unisefin t-paita, jossa oli hymyileviä hahmoja keltaisin ääriviivoin. Mieheni väänsi pirteän tekohymyn kasvoilleen.
Istuin vanhassa huoneessani, jossa ei ollut muita huonekaluja enää kuin sänky ja tietokone pöytineen. Yritin sammuttaa konetta, mutta laitoinkin sen vahingossa uudestaan päälle. Turhautuneena vedin pistokkeen seinästä. Äitini seisoi oviaukossa hymyillen. Hän oli ostanut minullekin lahjan: kännykän. Kuinka voisin sanoa kohteliaasti äitiäni loukkaamatta ettei yksikään lahja ollut tarpeellinen?
"Äiti, kiitos siitä että ostit tuon, mutta minulla ei ole tarvetta siihen. Ostin juuri uuden kännykän."
Äitini tuli eteiseen saattamaan meitä. Ovenkahva oli löystynyt ja viipotti nyt lattiaa kohden. Eteisen maalipinnat olivat muuttuneet viimekäynnin jälkeen.
"Oli hyvä, että pääsitte takaisin tähän" sanoin ja samalla mietein, missä edelliset asukkaan mahtoivat olla nyt.
"No olihan tämä välistä muillakin."
"Niin siis sitähän minä meinasinkin, että oli hyvä että pääsitte takaisin, vaikka tässä muitakin asui. Miten teillä riitti rahat?"
"Se oli se perintö, joka auttoi."
Katseeni vaelsi pitkin eteistä.
"Varo koskemasta siihen myrkkyväriin, mitä siinä ovessa on. Aikasemmat asukkaat suojasi sen sillä."
Ovessa olikin osittain tummanharmaata maalia. Katseeni pysähtyi oven yläpieleen, johon oli hätäisesti kyhätty ikkunaluukku. Vanhempani kutsuivat sitä leikkisästi murtovarasluukuksi. Sen sai kiinni parilla huteralla hakasella, mutta ei siitä kyllä yksikään ihminen mahtuisi sisään sitten millään. Ellei olisi tosi laiha. Onneksi he olivat saaneet perinnön.
He kulkivat vanhassa talossa etsien jotakin. Jossakin täällä sen täytyi olla. He olivat miltei jo luovuttaneet. Mies päätti kurkistaa vielä erääseen isoon saliin. Se oli pyöreä ja valkoiseksi maalattu. Seinät jatkuivat korkealle ylös asti ja niistä putkahteli esiin pieniä parvia. Katto oli tuettu ruskeilla, kaartuvilla puupalkeilla, joiden keskellä oli koristeellinen pyöreä laatta. Osa maalista ja tukipuista oli antanut kiinnitykselleen periksi ja sitä rapisi nytkin lakkaamatta hiljakseen pois. Siellä sen täytyi olla. Mies kiipesi korkeimmalle parvelle, mutta siitäkin kurottaessa laatta oli liian kaukana. Sitten hän teki jotain, mitä en olisi uskaltanut katsoa, jos olisin ollut yhtään varautuneempi. Nyt jäin tuijottamaan kuin kirottuna sydän pamppaillen, kuinka mies nosti jalkansa parven kaiteelle. Puupinnan lakkalastuset rusahtivat hennosti irrottuaan. Hän ponnisti ja kurotti sormensa kohti laattaa. Niin lähellä! Haparointi sai miehen tasapainon horjumaan ja hän heittäytyi painovoiman vietäväksi. Hetken näytti siltä, että laatta jäisi roikkumaan köydenpätkästään, mutta se antoikin periksi. Valtavan rysähdyksen myötä mies lysähti polvilleen maahan. Hetken aikaa hän katsoi romua, joka oli tullut alas hänen mukanaan ja hetken hän näytti toivottomalta, kuten nainen hänen vieressään. Laatta oli irronnut osiin ja sen kehys lojui tyhjänä lattialla. Miehen ilme kirkastui, kun hän huomasi pienen säkkikankaisen pussin, jonka suu oli sidottu nyörillä.
"Me löysimme sen!" hän iloitsi napatessaan pussin käsiinsä avaten sen. Sen sisältä löytyi neliskanttinen tummapuinen, koristeellinen rasia. Hän ojensi sen naiselle, joka ei huomannut, kuinka mies piteli irvistellen vatsaansa kävellen sivummalle raskain askelin. Nainen tutki rasian sisältöä, jossa oli kultakolikoita, kaulakoru ja jokin kolmas esine. Mies kääri ympärilleen pitkän mustakimalteisen shaalin ja jäi seisomaan kuin vartija naisen vierelle muutaman askeleen päähän. Nainenkin ojentautui hetkeksi, seisoi hiljaa paikallaan ja huomasi lopuksi miehen. Moinen rysäys oli tuhonnut miehen sisäelimet täysin ja hän teki hiljalleen kuolemaa. Nainen heittäytyi järkytyksestä polvilleen maahan ja tärisi. Hänen hiuksensa kimalsivat pienistä hileistä ja hänen kampauksensa oli nidottu muutamalla koristeellisella hiuskorulla, joissa hileiden tavoin säikyivät timantit.
"Ei! Ei, sinä et saa! Sinä olet minun ystävä! Ainoa ystävä! Kaikki, mitä minulla on! Meidän täytyy soittaa apua!"
Mies laski kätensä naisen harteille tyynnyttääkseen tätä, hän ei tahtonut jostakin syystä naisen soittavan ambulanssia. He syleilivät hetken aikaa.
"Ajattele meidän..."
"Minä vien sinut istumaan." nainen piteli kaikin voimin miestä sylissään ja raahasi tätä kohti nojatuolia. Olimme tulleet vanhempieni kotiin. Hetken aikaa miehen niska muistutti äitini niskaa ja ojentauduin suutelemaan sitä. Se oli pehmeä, mutta lämpö oli muuttumassa kylmyydeksi. Pakokauhu valtasi naisen. Hän tarrautui viimeisiin hetkiin vimmalla eikä tahtonut antaa periksi. Ja jokaisella henkäyksellä mies oli lähempänä kuolemaansa. Se tuli lähemmäksi jokaisen sekunnin jälkeen. Kellon viisarien iskut muuttuivat yhä äänekkäämiksi ja nekin tuntuivat imevän miehen viimesiä hetkiä. Se oli kuin juna, joka tuli ja vei mennessään eikä sitä voinut pysäyttää. Kuinka me vihasimmekaan sitä!
Heräsin huomaten itkeneeni. Unen oudoimmaksi kohdaksi jäi tuo miehen ja naisen teatraalinen paikoillaan seisominen. Hetken tuntui kuin he olisivat seisoneet näyttämöllä yleisöä kohden valmiina töksähtäviin vuorosanoihin. Lisäksi nämä kaksi unta tuntuivat menevän väärinpäin, sillä se mitä pariskunta haki oli se perintö, jolla vanhempani saivat talonsa takasin. Niinkään outoa ei tuntunut olevan se, että mies oli Brian A. Green ja nainen Rebecca Gayheart.
