Saavuin parin ystäväni kanssa vanhan kivisen linnan luokse. Kuihtunut muratti yritti vielä takertua sen pintaan kiinni sitkeästi. Yö oli viileä ja hiljainen. Lähellä kohisi vuolas joki, jossa pari henkilöä vielä kalasteli ennen kuin lähtivät kanootillaan pois. Minut oli kutsuttu tänne. Minut olisi tarkoitus naittaa linnan herralle; vampyyrille.
Eteishallista kävelin naamiokasvoisen miehen perässä läpi peilisalin. Kulta- ja hopeakehyksiset peilit olivat koristeellisia, osa pieniä ja toiset ulottuivat lattiasta kattoon. Lukuisat kynttilät seinillä ja katossa valaisivat huoneen kirkkaaksi. Luulin olevani ainoa ihminen, kunnes näin hänestä vilauksen peilissä.
- Sinä! Sinähän olet ihminen! huudahdin puolittain epäuskoisena, puoliksi innoissani. Naamiokasvoinen mies kääntyi minuun, muttei sanonut mitään. Hän käveli pöydän luo ja asetteli muutamia tavaroita hetken aikaa paikoilleen. Uteliaisuuteni voitti ja lähestyin pöytää itsekin. Vanha kirja, jonka kannessa oli kasvoton, hupulliseen viittaan pukeutunut hahmo pitkän miekan kanssa. Kenties jokin rituaaliopus. Puusta veistetty pieni sapelia muistuttava miekka, jonka vartta ja terää koristivat lukuisat kissaeläimet ja antiloopit. Metallinen lämmitystaso, jonka otaksuin pitävän veren lämpöisenä astiassa, joka tuolle laskettaisiin. Naamiokasvoinen mies puhui minulle ensimmäistä kertaa ja vaati vihaiseen sävyyn etten saisi koskea mihinkään. En voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta hänen poissa ollessaan vaan tutkin kirjaa ja puista miekkaa käsissäni.
Hetken odottamisen jälkeen minut johdateltiin toiseen huoneeseen, jossa tuleva puolisoni odotti minua. En ollut koko aikana pelännyt. Enemmänkin olin utelias ja innoissani. Mielikuvitukseni oli tosin laukannut paljolti totuutta edelle, sillä olin uskonut vastassa odottavan karismaattisen nuorehkon miehen. Mutta siinä hän istui vapisten kuin vanhus. Hänen kasvonsa olivat kurttuisat ja kuivat, silmät sameat. Ainoastaan hänen hiuksensa olivat pikimustat ja pitkät. Hän lähestyi minua vanhassa rottinkisessa rullatuolissaan ja ojensi tutisevin käsin minulle veistä: - Leikkaa. Leikkaa ranteesi auki ja anna minun juoda sinusta. Sitten meistä tulee yhtä. hänen sortuva äänensä pihisi kuivien huulten välistä. Hänen sormiensa iho oli ruttuista ja ohutta kuin pergamentti. Ja hänen kätensä tuntuivat niin koleilta, kun nappasin veitsen nopeasti hänen kädestään. Pitkät kynnet hipaisivat kättäni. Hän tuijotti minua anelevasti ja odotti. Vihreä räkä valui hänen nenästään ja hän yritti niistää sitä takaisin sisäänsä. Kenties hän näytti tuolta vain siksi ettei ollut saanut kunnon "ateriaa" pitkiin aikoihin... Ainakin niin uskoin, sillä olin kaiketi nähnyt hänet unissani kutsuvan minua luokseen salskeana nuorukaisena, jonka olin nyt odottanut näkeväni, mutta vastassa olikin tuo väsynyt vanhus. Katsahdin veitseen. Se oli tylsä ja tahmainen jostakin, ihan kuin sillä olisi kaavittu maapähkinävoita.
- Tämä on ihan liian tylsä.. ja likainen. Odota siinä. Haen keittiöstä paremman. sanoin ja käännyin kannoillani. Hän katsahti minuun toivon kipinä silmissään.
Etsin kaikki laatikot ja kaapit. Keittiössä oli yllättäen muitakin ihmisiä, jotka auttoivat etsinnöissäni. Olivatko he ystäviäni? Ainakin puhuin heille kuin olisin heidät tuntenut. Katsoimme jopa jääkaapit ja pakastimetkin läpi, mutta en löytänyt ainokaistakaan veistä. Kaapit pursusivat niin paljon tavaraa ettemme saaneet niitä enää kiinni. Jääkaapista ja pakastimesta vyörysi lattialle kaikenlaista ruokaa, katkarapuja... Voin pahoin, mutta yritin nieleskellen etsiä yhtä veistä.
Mustat kirjaimet kirjan kannessa: 'Her.. ja..'. Kaksi tärkeää sanaa, joita en enää muista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti