Etsin paikkaa, jossa hän olisi. Tiesin sen olevan lähellä, mutta en enää muistanut missä. Täällä ei ollut taivasta, sillä kaupunki tuntui sijaitsevan osittain suuressa luolassa. Suuret soihdut valaisivat kaupungin kullankeltaiseksi.
Sivusilmälläni näin kimallusta harmaakivisten, osittain sortuneiden portinpielien takana. Kuinka hyvin se olikaan piilossa katseilta! Pidin varani ettei kukaan nähnyt minun menevän sinne. Sortuneita ja murtuneita kiviä lojui suuressa kasassa vasten kuopan seinämää. Seisoin ja odotin. Hän oli tullut aikaisemminkin. Hän tulisi tänäänkin.
Hento väre ilmassa ja siinä hän seisoi imien minusta sinisenä välkehtivää sieluani, jonka vapaasti hänelle annoin. Ja taas kerran hän katosi, ilmestyäkseen varjoista jälleen uudestaan.
Minun tuli valita sanani tarkoin tai iltamme loppuisi lyhyeen. Hän esitti minulle arvuutteluja, jotka olivat hyvin vaikeaselkoisia. Minulla oli vain kaksi vaihtoehtoa "Yö" ja "Päivä". Pelkäsin pahinta, sillä tahdoin todella olla hänen kanssaan. Viimekerta oli ollut aivan liian lyhyt. Tällä kertaa minä onnistuin läpäisemään hänen testinsä ja sain valita, minne veisin hänet. Valitsin läheisen puiston, jossa saisimme olla rauhassa.
Puisto sijaitsi taivaan alla. Sen vanha kiviaita oli sammaloitunut ja murentunut ajan saatossa. Suuri ja hauras musta rautaportti hädin tuskin pysyi kiinni ruostuneilla pulteillaan. Paksurunkoiset puut roikottivat oksiaan koristeellisten penkkien päällä. Täysikuu sai sen hehkumaan tummanvihreänä ja syvän violettina. Pilviharson repeillessä kuu kirkastui kirkastumistaan, kunnes tajusin sen olevankin aurinko.
- Anna anteeksi! En todellakaan tiennyt kellon olevan näin paljon! Luulin yön vielä jatkuvan pitkään... sanoin ja nostin pitkän takkini hänen suojakseen. Hän uskoi minua ja olin siitä kiitollinen. Onneksi emme olleet ehtineet kauemmaksi. Juoksimme lautalle, joka kuljetti meidät takaisin kaupunkiin. Se huojui vaarallisesti aallokossa ja koko sen ajan pelkäsin auringon satuttavan häntä.
Pääsimme turvaan varjoihin. Hän katseli minua hetken, kunnes yllättäen kietoutui minuun intohimoisesti. Hänen suudelmansa polttivat. Sitten hän katosi.
Vajosin polvilleni ja maistoin häivähdyksen rautaa huuliltani. Yskin ja vapisin. Olinko muuttumassa jo nyt? Huuleeni oli tarttunut jotain, kuin pieni koukku. Ystäväni lähestyi minua.
- Ne käyttävät monesti keltapäätikkojen nokkia tuohon. Ne ovat teräviä.
Kumpi parempi kirkkaus vai loisto?
Mikä se on, joka kirkkauden nostaa ja pimeyden taittaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti