Lentokoneen jylinä taivaalla muuttui äänekkäämmäksi. Kuulosti ihan siltä kuin se tippuisi, mutta siltähän ne aina kuulostivat lähestyessään kenttäänsä, jolle laskeutua. Yritin kurkkia ikkunoista ulos. Ääni koveni kovenemistaan. Se tuntui kuuluvan suoraan päältämme. Sitten näin sen ikkunasta. Se oli lähempänä kotiamme kuin olin luullut. Se olisi saattanut raapaista piipun katoltamme ollessaan oikeassa kulmassa. Se kierteli ja kaarteli. Lähestyi ja kaikkoontui. En ollut nähnyt ennen sen kaltaista alusta koskaan ennen. Se oli kantikas ja tumma. Ilmeisesti ohjaamo oli keskellä kuperan, pisaran muotoisen tumman lasin alla. Alus iskeytyi naapurin tunkion päälle. Ilmassa se oli näyttänyt huomattavasti isommalta.
Ei ollut aikaa jäädä katsomaan oliko aluksen miehistö hengissä. Se oli sytyttänyt talomme palamaan yhdestä nurkasta.
" Ota kissat ja laita ne valjaisiin! Meidän täytyy lähteä pian! Talo on tulessa!" huusin ja paniikki iskeytyi päälleni salvaten hengitykseni. Missä olivat kissat? Entä niiden valjaat? Isä ei aluksi liikahtanutkaan paikaltaan, kunnes sain hoputettua häntä. Täytyi soittaa hätänumeroon. Palolaitos!
"Linjat ovat tällä hetkellä täynnä. Älkää sulkeko puhelinta vaan jääkää odottamaan. Jonotusaika on noin kymmenen minuuttia." sanoi rauhallinen naisen ääni nauhalta.
"No voi jumalauta! No nyt sinne tieten soittaa kaikki, jotka on nähny tuon aluksen ja sen putoamisen! Saatana! Menkää ny helvettiin sieltä linjoilta, kun meidän talo on tulessa! Se voi olla kymmenessä minuutissa jo palanut poroksi!" panikoin vain enemmän.
"Haloo? Voisin vaikka laulaa teille tässä odotellessanne." ja niin toisessa päässä oleva nainen alkoi laulamaan jotakin tuttua värssyä. Olin luullut sitä nauhoitteeksi. Ehkä se olikin. Niillä ei vain ollut hissimusiikkia, jota laittaa tulemaan nauhalta. Tuuppasin puhelimen äidilleni, kun en jaksanut kuunnella siellä lauleskelevaa naista. Ehkä sieltä joku vastaisi joskus.
Kävelimme kaupungilla. Olo oli kuin puulla päähän lyöty. Kuinka pahasti kotimme palaisi? Tulisikohan siitä suurikin remontti? Pitikö sen aluksen juuri siihen pudota? Sehän oli menossa jo metsän suuntaan... Olikohan palokunta edes tullut paikalle? Seurassamme oli joku isän tuttava. He rupattelivat koko matkan ajan. Kuljin äitini vieressä mietteliäänä. Kauempana näin pari tuttavaani juttelevan Andy McCoylle. En tiennytkään niiden tuntevan toisiaan.
"Nyt minä saan vihdoinkin esitellä kaverini sulle." nykäisin äitiäni käsipuolesta. Hän ei vaikuttanut yhtä kiinnostuneelta. Lähestyessämme toisiamme Andy oli kadonnut. Hymyilimme, irvistelimme ja pelleilimme.
"Ne oli ne mun kaverit."
"Jaa." äiti ei edes yrittänyt kuulostaa innokkaalta.
Seisoimme hetken tienposkessa ja katselimme tuskaisina taloamme. Lumi peitti tien eikä siinä näkynyt minkäänlaisia jälkiä. Ne eivät olleet tulleet... Ohittaessamme naapurin kuusiaidan näimme sittenkin palokuntalaiset. Muutaman miehen ja naisen sammuttamassa samaa nurkkaa, johon tuli oli puraissut kiinni. Ihmettelin, miksei heillä ollut autoa mukana... Ja missä letkut olivat kiinni? Huomioni kiinnittyi romuttuneeseen alukseen. Lähestyessäni sitä näin kuolleen miehen aluksen ohjaamossa. Hänen päällänsä värähteli jokin puolikuollut harmaalta madolta näyttävä juttu, joka oli yrittänyt ottaa miehen muodon.
"Ne ovat kaikki nyt kuolleita. Ei hätää. Ne yrittivät soluttautua joukkoomme ottaen muotomme ja imitoiden meitä." eräs palokuntalainen selitti. He tekivät lähtöä.
Talomme ikkunat olivat palaneet jokaisesta huoneesta mustiksi. En tiennyt, kuinka palokunta oli saanut tulen hallintaansa tai miten se oli levinnyt jokaiseen huoneeseen niin nopeasti ilman muuta vahinkoa kuin tummuneet ikkunat. Kurkistin keittiön ikkunasta sisään. Kolme kaveriani istuivat lattialla. Mitään sanomatta hymyilimme hetken toisillemme ja annoin katseeni kiertää heissä jokaisessa.
"Se saatiin sitten hallintaan." huokaisin helpotuksesta. Tytöt alkoivat juttelemaan iloisesti. Silti sisälläni kalvoi jokin, joka kertoi jonkin olevan pielessä. Katsoin heitä vielä kertaalleen.
"Hei." katsoin ensimmäistä.
"Heippa." hän vastasi hymyillen.
"Moi." katsoin toista.
"Muih." hänkin vastasi. Käännyin kolmanteen jo miltei tietäen, mitä odottaa.
"Iltaa." sanoin.
"Iltaa." hän vastasi samalla tajuten, mitä oli juuri paljastanut. Hänen selkänsä takaa alkoi kasvaa pitkä ja musta häntä. Toiset tytöt eivät sitä nähneet.
"Älkää päästäkö häntä!" Tytöt katsoivat minuun oudosti, kun yritin kiivetä äkkiä ikkunasta sisälle.
"Hän on yksi niistä! Ottakaa hänet kiinni!"
Kaikki tapahtui nopeasti. Hän, joka joskus oli ollut kaverini muutti äkisti muotoaan ja katosi vaatekasan alle. Tytöt yrittivät saada sitä kiinni.
"Pidelkää sitä paikoillaan! Tappakaa se! Tappakaa! Laita se kulhoon! Tarvitaan sähköä!"
Olento luikerteli ja huusi kammottavalla tavalla.
Ne olivat tulleet jostakin kaukaa. Ne yrittivät pelastautua ottamalla lähimmän elävän muodon, jonka näkivät. Niiden mielestä siinä ei ollut mitään väärää. Ehkä jokunen niistä pääsi karkuun palomiesten joukossa tai ehkä heistä kaikki olivat niitä. He eivät voineet näyttää oikeaa muotoaan, sillä pelkäsivät reaktioitamme. Vaan kukaan heistä ei tiennyt, että meillä oli jo kissoja ennestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti