Talven pimeä ilta, jossa hengitys huurusi ja lunta oli ainakin puoleen sääreen saakka. Istuimme porojen selässä pidellen päitsistä kiinni. Odotimme lupaa pinkaista vauhtiin. Lupaa hypätä ojan ylitse. Ne kaksi muuta singahtivat hetkessä ohitseni, kun nuori poroni jäi kompuroimaan lumeen. Se kellahti kumoon hetkessä eikä päässyt omin voimin ylös. Pyörimme ojan pohjalle yhtenä kasana. Lumi, rikkoutunut jää ja kylmä vesi imaisivat meidät mukaansa. Lumi pöllysi ympärillämme, kun poroni haukkoi henkeään ja kuopi hoikilla jaloillaan ympäriinsä. Raskaan taiston jälkeen pääsimme ylös ojasta. Olimme kastuneet kauttaaltaan ja pakkanen purisi meidät hetkessä kuoliaiksi ellemme liikkuisi. Vedin väsynyttä poroa perässäni kohti siltaa. Yritin lämmittää sitä parhaani mukaan. Pörrötin sen turkkia, halasin ja puhuin rauhoittavasti, mutta määrätietoisesti. Meidän tuli päästä suojaan nopeasti. En tahtonut menettää tuota kaunista eläintä. Ylitimme sillan ja kävelimme kohti rakennuksia.
Kuljin pitkää jäistä tietä ylöspäin kantaen suurta muovipussia mukanani, jossa poron jäänteet olivat. Se oli paloiteltu ja sullottu tuohon läpinäkyvään, paksuun muoviin. Äitini kulki vierelläni. Lumipyry yltyi ja matkaa oli vielä jäljellä. Puolivälissä aseistautunut mies pysäytti meidät. Kenties jotakin lupajuttuja tai maksuja. Sain jonkinlaisen lapun. Jatkoimme ylemmäs ja tie jyrkkeni entisestään. Poron ruumis painoi hetki hetkeltä enemmän. Saavuimme punertavan teltan luo. Sen ulkopuolella seisova nainen osoitti miestään, joka seisoi teltan sisäpuolella. He eivät näyttäneet tuntevan jäistä tuulta ihollaan laisinkaan. Mies otti lapun ja poron minulta vaihtaen muutaman sanan kanssani. Käännyimme äitini kanssa takaisin. Matkalla alas kysyin äidiltäni: - Miksi minä olin pelastuksen arvoinen, mutta ei poro?
En tiedä, mitä välissä tapahtui. Unessani kuitenkin tiesin, että meidät molemmat olisi pystytty pelastamaan. Poroni ei ollut sen huonommassa kunnossa kuin minäkään ja olimme lähellä rakennuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti