Silent Library on the Hill

Halusin nähdä vielä rakennuksen yläkerran ennen sulkemisaikaa. Kävelin ystäväni kanssa kierreliusketta ylös, kunnes saavuimme valtavaan saliin. Sen valkeat, korkeat kupolikatot oli koristeltu taivaansinisin koukeroin ja kukkasin, joita valaisivat kullanhohteellaan lukuisat kynttilät. Näky oli vaikuttava. Tuntui kuin olisi astellut sisälle muinaiseen kirkkoon vaan kyseessä olikin suuri kirjasto. Leveiden, valkeiden marmoripylväiden väleissä oli pähkinäpuisia korkeita kirjahyllyjä, joiden tutkimiseen menisi vuosia ellei jopa useampi elinikä. Olisin voinnut viettää aikaani siellä loputtomiin, mutta meidän oli lähdettävä...

Vanhempi rouva - kirjastonhoitaja, mitä ilmeisemmin - kertoi ystävälliseen sävyyn kyytinsä tulevan piakkoin. Viimeistään klo 21.30. Pääsisimme samalla kyydillä kotiin. Voisin siis viettää vielä hetkisen aikaa tässä upeassa paikassa. Ystäväni kuitenkin pyytää meitä lähtemään heti... Jokin tässä paikassa ei vain tunnu oikealta... Oikealla puolellani jatkuu pitkä sokkeloinen käytävä huoneineen, suljettuine ovineen. Sen puolessa välissä seisoo muutama mies tummissa puvuissaan tuijottaen meitä. Ohitseni kävelee mies kohti tuota hämärää käytävää kadoten nurkan taa. Eikä häntä näy enää sen koommin... Pysyttelemme lähellä kirjaston tiskiä ja portaikkoa.

Kirjastonhoitaja pyytää minua vahtimaan hetkisen pientä, n.7-8-vuotiasta, tyttöä. Hänellä on kädessään lasten satukirja, jonka kannessa toljottaa vihaisen näköinen, harmaaraitainen musta kissa ja teksti: Läskin kissan seikkailuja.

"Mikä tämä a-kirjain palloilla on?" tyttö nakuttaa sormellaan sivua.

"Se on ää. Ää niinkuin äiti."

"Häntäkään..." tyttö lukee lauseen loppuun sujuvasti.

"Sinähän olet nopea oppimaan."

Seuraavat sivut ovat täynnä outoja mm. zigi- tai zung-päätteisiä sanoja. Kenties maininta zigguratista tai Yog-Sothotista, kenties molemmista. Sanat ovat liian vaikeita tytölle ja hän menettää mielenkiintonsa. Nousen ylös.

Kenties peli onkin jo alkanut... Se onkin tässä ja nyt... Kukapa olisi arvannut?

Käväisen käytävällä, jossa ystäväni yhä seisoskelee hermostuneen oloisena. Kello lähenee jo yhtätoista eikä kirjastonhoitaja ole maininnut mitään kyydistään. Käännyn rouvan puoleen aikeissani kysyä asiasta, mutta hän ehtii aukaisemaan suunsa ensin. Hän on selvästikin jostakin hermostunut. Eri tavalla kuin ystäväni. Rouva tarjoaa minulle töitä kirjastosta.

"Rakastan järjestämistä! Jos tiedän, mistä kirja on otettu laitan sen eksaktisti samaan paikkaan oikein päin!" 

Innostuin hetkessä unohtaen koko lähtemisen. Unohtaen, kuinka oudosti kaikki täällä käyttäytyivätkään. Unohtaen, kuinka paljon kello olikaan. Hymyilin, nauroin onnessani, katsahtaen samalla ystävääni, joka seisoi edelleen käytävällä. Hänen takanansa olevan näytöshuoneen nro.4 luukut oli suljettu säpillä ja sen eteen oli tuotu naulakko. Epäilykseni heräsi jälleen.

Olen ystäväni vieressä. Annan otsani nojata seinään. Ystäväni supattaa hädissään, kuinka tämä ei voi olla näin. Siitä olisi pitänyt ilmoittaa. Tulla edes jonkinlainen varoitus. Milloin kaikki alkaisi? Keskiyöllä mahdollisesti. Ne olisivat pian täällä... ja mitä sitten? Mitä sitten? Mitä me tehdään? Tämä ei voi olla. Hymyni vääntyy hulluuteen.

"Tietystikään meille ei ilmoitettu mitään. Tämä on osa peliä, sillä ei oikeassakaan elämässä ilmoiteta muutoksista tai vaihtoehdoista. Kaikki vain tapahtuu. Tämä on osa tätä psykologista peliä." pidän pienen tauon miettiäkseni... "Puhuit paljon lähtemisestä, muttet ole mennyt lähellekään portaita... Mikset?"

Ystäväni ilme kertoo kaiken. En tarvitse vastausta häneltä.

"Sinä tiesit!"

Lähden kävelemään ripeästi kohti portaita ystäväni yrittäessä estellä minua. Seisahdun portaiden juurelle. Olen kauhistunut näkemästäni. Portaikko on täynnä vettä. Ei, se ei saanut minua ainoastaan lamaantumaan vaan se, mitä näin pinnan alla. Sen toisella puolella seisoi joukko ihmisiä kuin kaivon ympärillä. Hädissään. Ihmetellen. Huutaen. Yrittäen kurotella pohjaan. Yrittäen etsiä meitä.

Kirjastonhoitaja ja muutama muu seisoo vierelläni katsoen samaa näkymää. He tiesivät tästä. Kaiken aikaa he tiesivät tästä. Sain ääneni vihdoin jälleen kuuluville.

"Onko kukaan yrittänyt mennä läpi? Jos siitä voikin vain astua?" 

Katselen ympärilläni olevia ihmisiä kysyvästi, mutta he näyttävät toivottomilta. Vedenpinta lainehtii ja kimmeltää tavallisen veden tapaan, mutta se ei anna periksi koskettaessani sitä.

"Pois tieltä! Minä olin ensin! Se on minun vuoroni päästä täältä pois!" äkäinen nuori vaaleaverikkö tunkee tiensä ohitseni ja kurottautuu sukeltamaan.

Olen juhlivien ihmisten keskellä. Hiekka pöllyää kesäpäivän kuumuudessa. Ei ainuttakaan tuttua kasvoa. Olen hukassa. Hukassa äidistäni... Sitten näen hänen nauravat kasvonsa pilkistävän asuntoauton ovelta. Hän polttaa tupakkaansa, juo oluttaan ja siirtää vaaleat hiuksensa korvansa taa. Me pääsimme pois kirjastosta. Vaan poistuminen sieltä vaatii aina uhrauksen... ja hän uhrasi oman siskonsa, jotta saisi olla kanssani täällä teidän joukossa.

Samalla muistin olevani yhä ansassa kirjastossa eikä meillä olisi paljoa aikaa, sillä keskiyöllä kaikki alkaisi. Loputon, jokaöinen juoksu läpi helvetin. Täällä Slenderman, Pyramid Head, cenobitet ja kaikki muut ovat todellisuutta. P.s Nurkan taakse kadonnut henkilö oli Edward Cullen Robert Pattinsonin nahoissa.