The Second Chance

Olin ala-asteella ja yritin mahtua istumaan pulpettini luo, jotka opettaja oli järjestänyt vieri viereen. Pulpetit ja tuolit olivat kuitenkin hyvin pieniä enkä mahtunut luokkakaverieni väliin millään, vaikka olinkin pulpettia kapoisempi. Oli tyytyminen istumiseen hieman kauempana tai ahtautuminen toisten litistettäväksi.

Opettaja oli laittanut magneeteilla kiinni liitutaululle erilaisia lastenelokuvien julisteita. En tunnistanut niistä yhtäkään. Keskustelin asiasta erään luokkatoverini kanssa ja mietin josko en siksi niitä tunnista, koska olin hypännyt uuteen elämääni unohtaen tyystin vanhemman elämäni. Kenties olikin parempi unohtaa entinen elämä ettei traumatisoituisi kaikesta kokemastaan ja näkemästään, kuten kaikista niistä kauhuelokuvista ja efuktista. Nauroimme.

~

Mieleeni muistui erään elokuvan kohtaus, missä mafiamies lepäsi ruusupedillä veden alla. Päätimme pienen porukan kanssa uudelleen filmatisoida ko. kohtauksen vanhalla uima-altaalla. Sen pohja koostui pienistä neliskanttisista, sinertävistä laatoista ja punatiilisiä seiniä kannatteli useampi holvikaari. Altaasta kuitenkin uupui vesi.

Seisoin pohjalla vastanäyttelijäni kanssa, joka tuijotti minua himoiten harjatessani hampaitani. Minun oli hyvin vaikea keskittyä koko kohtaukseen, sillä se oli äärettömän naurettava. Purskahdin nauruun ja yritin uudestaan. Kuvauksen lopuksi pullautin hammastahnavaahdot rinnuksilleni antaakseni takaisin tuolle roolinsa takaa ilveilevälle miesnäyttelijälle. Sen jälkeen minun tuli tietenkin vaihtaa vaatteeni uusiin, sillä hammastahnaa oli levinnyt myös paidalleni. Ainuttakaan varavaatettani ei oltu kuitenkaan tuotu kuvauspaikalle, joten jouduin läksemään kotiani hakemaan uutta paitaa. Yksi kuvausporukan jäsenistä lupasi heittää minut autollansa. Pääsisinpä ainakin nopeampaa perille ja takaisin. Loput porukasta jäivät kuvauspaikalle odottelemaan ja ampuivat hätäraketin ilmaan, jotta löytäisimme takaisin. Paikka, kun sijaitsi "keskellä ei mitään" eikä sinne edes johtanut minkäänlaisia kylttejä tai muita opasteita.

Emme päässeet metsätietä kovinkaan pitkälle, kun verkkoaidan takaa ilmestyi lauma hurjistuneita ihmisiä soihtujen ja aseiden kanssa käyden kuvausryhmämme kimppuun. Kaikki kävi niin äkkiä. Osa ryhmämme jäsenistä makasi maassa kuolleina, osa yritti vielä juosta karkuun ja osa yritti taistella vastaan. Minut nuo elukat sitoivat ketjuin kiinni paaluun, jonka ympärillä oli rataksia. Niitä liikuttelemalla jäseneni saataisiin venymään irti kuopistaan ja lopulta revittyä irti. Joku sahasi päätäni irti. Se ei sattunut, mutta taisin silti huutaa. Ihan vain pelotellakseni noita hirvittäviä ihmisiä. He eivät vain tienneet erästä asiaa; olin vahvin kaikista. Minua ei voinut tappaa. Kuolema ei halunnut minua tai kenties se rakasti minua liikaa antaen minun elää ikuisesti. Kahleeni murtuivat päältäni ja vapauduin. Kimppuumme hyökänneet ihmiset pakenivat kauhun vallassa metsään.

Nostin sahatun, puolikkaan pääni takaisin paikoilleen ja tarkistin hengissä olevien tilan. Raskaana oleva tyttö makasi itkien maassa ja valitti kovaa vatsakipuaan. Silitin hänen punahehkuisia hiuksiaan ja kokeilin hänen vatsaansa. Se oli kivikova ja aistin ettei lapsi ollut enää hengissä. Yhdessä toisen naisen kanssa nostimme tytön sängylle ja rauhoittelin häntä kertomalla antavani hänelle rauhoittavaa lääkettä. Pyysin naista tuomaan ruiskun – se käynnistäisi synnytyksen ja pelastaisi ainakin tytön. Tyttö valitettavasti kuuli keskustelumme, nousi ylös seisomaan ja kieltäytyi itkien. Lapsi oli ollut hänelle se kaikki, jonka vuoksi edes yrittää elää. Ilman lasta hänen elämällänsä ei olisi mitään merkitystä. Hän repäisi paljain käsin kurkkunsa auki. Otin askeleen lähemmäksi häntä.

- Älä tee sitä. Pyydän; älä tee sitä. Älä edes yritä pelastaa minua. hän sanoi kohottaen kätensä väliimme.
Nyökkäsin alistuvasti. Voisin pelastaa hänet ilman hänen tahtoaankin, mutta se olisi väärin. Suljin hänet halaukseeni suudellen hänen kaulaansa. Maistoin hänen kyyneleiden maustaman veren, nähden välähdyksen läpikäydystä elämästä. Upotin hampaani uudestaan hänen kaulaansa ja imin voimakkaasti jottei enempää valuisi hukkaan. Olisin loppuun asti hänen kanssaan ettei hänen tarvitsisi tuntea enää turvattomuutta koskaan. Välähdyksiä onnettomasta lapsuudesta ja nuoruudesta, heitteillejättöä, hyväksikäyttöä, väkivaltaa, vihaa, katkeruutta... Tytön ruumis alkoi veltostua ja rutistin häntä lujempaa. Mieleni tuntui räjähtävän seuraavasta, niin selvästä värikkäästä ja tunteiden täyttämästä näystä, jonka saatoin tuntea kaikissa aisteissani; tyttö piteli sylissään pientä lastaan onnellisesti hymyillen ja häntä halasi mies, joka oli lapsen isä.

Kenties meistä onnettomimmat saavat uuden onnellisemman elämän toisessa elämässä, toisessa ulottuvuudessa.

Toivossa elo on niin paljon helpompaa kuin kohdata elämä sellaisena kuin se näyttäytyy.

Kenties ihmisjoukko oli meitä vastaan, koska loimme kameroillamme toisenlaista totuutta, jota he eivät kestäneet tai kenties he vain vihasivat vampyyreja.