Olin oikaisemassa äitini kanssa
naapurin pihojen poikki, kun huomasimme suuren Esso-tiikerin kulkevan
pitkin uutta pyörätietä, joka kiemurteli naapuritalon viertä. Se
pysähtyi kotipihamme tien alkupäähän ja nuuhki ilmaa. Olin
huolissani ulkona olevista kissoistamme ja kanista. Tiikeri kääntyi
ja ruiskautti merkkinsä pihakoivuun suurella paineella niin, että
osa virtsasta tuulahti jopa meidän päällemme vaikka olimme miltei
toisen naapuritalon pihan puolella. Käännyimme ripeästi
jatkaaksemme matkaa. Pelkäsin meidänkin puolesta, sillä
tiikerithän olivat arvaamattomia petoja. Yritin kuitenkin luottaa
siihen, että ko. peto jatkaisi matkaansa huoltoasemalleen, kuten
säiliöautotkin tekivät.
Joukko ihmisiä hyöri pellolla, jonne
minutkin oli määrätty työskentelemään. Meitä tarkkailtiin ja
vartioitiin tiukasti. En tiennyt tarkempaa syytä käytännölle,
niin vain oli ollut aina. Muutama muu oli kanssani lähempänä
tietä, jonka varrella olin aikoinani asunut. Joku heistä sai meidät
muut puhuttua ympäri pakosuunnitelmaansa. Lähdimme juoksemaan
tielle päin. Kompuroin pitkässä ja kuivassa heinikossa. Vartija
huuteli peräämme, mutta ei kuitenkaan käyttänyt asettaan tai
antanut hälytystä. Juoksimme kotitaloni suuntaan. Tiellä olevat
talot näyttivät autioilta tai jotenkin aikaan pysähtyneiltä.
Jokin ei ollut kohdallaan, tiesin sen, tunsin sen. Pysähdyimme
pienelle tielle, joka veisi lapsuudenkotiini. Tarkkailin
naapuritaloja muistellen pienempiä yksityiskohtia. Naapurin
ikkunassa oli kädenjälki, josta piti puuttua yhden sormen jälki,
mutta siinä se kuitenkin oli. Postilaatikoissa nimet olivat väärin
ja naapuritalon ikkunan avasi naiseksi pukeutunut mies. Hän kutsui
meidät kylään ja heti sisään astuessani huomasin sisustuksen
poikkeavan aidosta täysin. Se tunne luissani ja ytimissäni piti
paikkansa: olimme jossakin rinnakaistodellisuudessa.
Olin jonkinlaisessa pillerimäisessä
asunnossa, joka sijaitsi rinteen reunalla. Maanjäristys vavisutti
taloa ja se keinahti vaarallisesti kohti rinnettä. Samoihin aikoihin
taivaalta syöksähteli monia kymmeniä hätäkapseleita, sellaisia
millä avaruusaluksista singahdetaan pakoon viimehetkillä. Nämä
eivät kuitenkaan tipahdelleet sattumanvaraisesti, sillä ne
etsiytyivät tiettyjen talojen pihoille. Ihmiset törmäilivät
pitkin talon seiniä, lattioita ja kattoja. Olin ainut henkiinjäänyt
ja yritin pitää kiinni ulko-oven karmista talon pomppiessa ja
pyöriessä kohti jyrkkää pudotusta rinteen reunalta. Viimehetkellä
muistin vanhemman miehen takin olevan jonkinsortin laskuvarjo.
Kurotuin ottamaan sen ja kiepautin sen selkäni taa. Olin pelastunut.
Havahduin. Asunto ja pelastuminen
olikin vain ollut unta. Olin yhä samassa rinnakkaistodellisuudessa
vankina. Olin ystävystynyt erään nuoren miehen kanssa, hän oli
minulle erittäin tärkeä. Olin jälleen samassa talossa, missä
olin ollut unessani. Joku nainen oli kanssani. Ulkoa kuului omituista
huminaa, sujahduksia, tömähdyksiä. Pelkäsin kaiken alkavan alusta
lattian jytistessä jalkojen alla. Katsoin ulos ikkunasta.
Kymmenittäin, sadoittain, tuhansittain taivaalta tippuvia
hätäkapseleita, jotka ohjautuivat kukin tiettyyn osoitteeseen.
Oikeat ihmiset olivat palanneet! Juoksin ulos etsimään ystävääni.
Viimein saisin tavata hänet oikeasti.
En tiedä keitä nuo ihmiskehon sijaiset olivat ja missä oikeat henkilöt olivat olleet. Uni ja unen todellisuus kietoutuivat sekavaksi ryppääksi. Lapsuuden kotitieni autioisuus oli vähintäänkin kammottavan ahdistava ja painostava. Tuntui kuin mitään muita ääniä ei olisi ollut kuin meidän juoksuaskeleet ja hengityksemme. Ja entäpä tuo Esso-tiikeri, jonka katsottiin olevan ympäristöystävällisempi vaihtoehto bensan kuljetukseen kuin normi säiliöautojen? Kuolleen miehen takilla oli jokin erityinen nimitys, jota en enää muista. Butterfinger... Slipfinger coat... Jotakin siihen suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti