Vaaleankeltaiset heinät huojuivat tuulessa molemmin puolin pientä polkua, jonka toista puolta reunusti sään harmaannuttama riukuaita. Kauempana lähellä vanhaa harmaata latoa seisoi pari ihmistä, joiden luota lähti syöksyen juoksemaan nuori saksanpaimen koira.
Istuin linja-autossa, jonka renkaat liukastelivat ohuen jään peittämällä mukulakivikadulla. Auto ajautui vastaantulijoiden kaistalle pienessä mäessä ja oli törmätä pienen kaupan ikkunaan. Siinä kohdin jäin kyydistä.
Astuin sisälle kauppaan. Se oli hyvin pieni ja ainut valonlähde tuntui olevan likainen ikkuna, jonka edessä oli jos jonkinmoista tuotetta. Kaikki tuntui sulautuvan ulkomaailman ruskeisiin mukulakiviin ja seiniin, seepian väreily viipyi täälläkin. Seisahduin puolimätien juuresten ja vihannesten luo, jotka oli lajiteltu pyörivään telineeseen alennushinnoin. Minun tulisi ostaa koiralleni ruokaa.
Kävelin entisen kerrostaloasuntoni keittiöön, jossa ex-mieheni kokkaili jotakin. Kun vihdoin ymmärsin, mitä hän oli tekemässä kurkkuuni nousi hirvityksen pala. En antanut sille valtaa. Susikoira tepasteli uunin luona jättäen verentahraamia ihrajälkiä kaikkialle. Ajoin koiran pois. Ihmettelin miten naapurit eivät olleet vielä havainneet paksua ihran ja kuoleman löyhkää, joka oli valloittanut keittiön sakeana. Silmäilin keittiötä ja mietin vain kuinka sen saisi siivotuksi joka ikistä läikkää myöten. En halunnut hänen jäävän kiinni teostaan. Lihasta tuli herkullisinta, kun sen paistoi alatasolla noin kolmisen tuntia. Laitoin pellilisen ruumiinosia uuniin ja katsoin, kuinka niiden verinen pinta kupli muuttuen mustaksi. Eihän siinä niin pitänyt käydä. Niistähän piti tulla rapsakan ruskeita. Päästä pullottava silmä tuntui katselevan minua kihisten. Se oli hirveää. Hyvin hirveää. Käännähdin ja edessäni oli toinen pää. Se lepäsi vadilla keskellä pöytää ja näytti katselevan meitä kuin painaen muistiinsa jokaisen liikkeemme minkä ikinä teimmekään. Minut repäistiin huoneesta pois.
Seisoin torilla hieman kauempana ihmisvilinästä, joka ympäröi nuorta naista. Naisen kimakka huuto yltyi ja se kuului piilopaikkaani asti selkeästi kaiken ihmisjoukosta lähtevän puheensorinan ylitse. Hänen silmänsä lukittuivat minuun ja hän huusi exäni nimeä. Sydämeni tuntui lakkaavan lyömästä.
Olin takaisin keittiössä, jossa ex-mieheni jatkoi lihojen pilkkomista. Pakokauhu oli ottanut minusta vallan.
- Sinun kannattaisi kääntää tuo pää. Nainen näkee kaiken. sanoin ja olin valmis auttamaan kaikessa.
Ex-mieheni, tuo harras kasvissyöjä, oli keksinyt vieläkin paremman tavan säästää maailma rappiolta ja aloitti siten kannibalismin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti