Piippumummo oli kuollut. Hän oli asunut koko ikänsä omakotitalossa Kirkkotiellä poltellen mitäs muutakaan kuin piippuansa. Neuvolan tätit usuttivat minut (siivooja kun olin) katsomaan ruumista. Yritin väistää tehtävänannon sillä, että olin jo eläessäni nähnyt neljä ruumista, joka tietenkin oli vähemmän kuin sotaveteraani-isäni näkemät lukuisat ruumiit noina vaikeina nuoruutensa aikoina. Selitystäni ei hyväksytty.
Kuljin huoneesta toiseen varovaisin askelin kuin peläten suututtavani piippumummon hengen tahi säikyttävän muut talossa olijat, jos sellaisia nyt olisi. Yritin rauhoittaa mieltäni sillä, että vanhus tultaisiin hakemaan pian pois. Ihan pian. Olohuoneen kultareunuksisen peilin kautta näin vilahduksen jäykistynyttä ruumista, joka makasi sängyllä. Nytkähdys. Toinen. Ne ovat vain niitä kuolleille tyypillisiä juttuja. Yritin rauhoitella itseäni. Kiersin eteisen kautta keittiöön ja kurkistin varovasti makuukammarin puolelle. Vanhuksen iho oli hyvin ryppyinen ja kellertävänruskea muistuttaen miltei E.T:tä. Kenties pidemmälle ehtinyt maksasairaus. Nykiminen lakkasi. Kuului huokaus. Toinenkin. Kurotin pidemmälle nähdäkseni enemmän vaikken olisi tahtonut. Uteliaisuushan se vie aina voiton. Selvästikin vanhus hengitti. Astuin kunnon askeleen seisahtuakseni ovensuuhun, vaikka minua pelotti kohdata näkemäni. Vanhus todellakin oli elossa, mutta miten sitä en osannut sanoa. Pelkäsin hänen säikähtävän minua ja saavan sydänkohtauksen, jos hänen sydämensä nyt ylipäätään oli toiminnassa. Äänet ulkoa muistuttivat minua ambulanssikuskeista ja neuvolatäteistä. Avasin oven ilmoittaen piippumummon olevan sittenkin hengissä.
Uni keskittyi vaeltamaan minulle entuudestaan tutuissa paikoissa: neuvolassa, jota äitini työvuosinaan siivosi ja mummolassa, jonne jotkin hirvittävätkin unet tuntuvat joutuvan. Tämän unen piippumummoon liittyi jotakin kaameaa, joka odotteli sopivaa hetkeä tullakseen ilmi kuin kuplien pinnan alla. Piippumummo oli todellakin kuollut, tiesin sen. Silti näin omin silmin, kuinka hän nytkähdysten kautta opetteli hengittämään ja elämään uudestaan. Kävin keskustelun jossakin vaiheessa hänen kanssaan mutten muista siitä mitään muuta kuin sen, että jouduin korottamaan ääntäni miltei huudoksi asti, jotta hän kuulisi minut. Liekö olin keittämässä kahvia? Kenties zombitkin voivat pitää kahvista ja muista arkipäiväisistä asioista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti