Iä! Iä! Kjk' … fgh... what ever!

Istuin jälleen musiikintunnilla harjoittelemassa tuleviin bändikisoihin uutta biisiä. Välillä ajeltiin pitkin teitä, välillä istuttiin taas luokassa ja sitten oltiinkin yllättäen laivassa. Jostakin oudosta syystä kanssamatkustajani saivat päähänsä, että minähän osaan manata paikalle jos jonkinmoista Muinaista jumaluutta. Olin tästä varsin otettu, joten päätin näyttää taitoni. En kuitenkaan halunnut summonoida paikalle Cthulhua tai Yog-Sothothia, joten yritin muistella erään hieman tuntemattomaksi jääneen nimeä ja merkkiä. Yllätyksekseni eräs toinenkin matkaaja muisti tämän muinaisen ja yhdessä yritimme piirtää mustalla hiilellä sen merkin laivankanteen.

”Kjk'... Odota nyt! Sano hitaammin, en pysy perässä. K niin kuin Kalle, J niin kuin Jaska ja Kalle taas. Heittomerkki. Mihin tuli f? Johonkin tuli g... Sitten?” raaputin hiilellä kirjaimia lonkeromaisen kuvion viereen. Muistin tuon kuvion hatarasti jostakin alitajuntani synkimmistä koloista. En tiedä miksi tai miten.

Tuo toinen matkaaja tympääntyi hitauteeni piirtäen oman kuvionsa (joka muistutti karikatyyristä vanhaa ukkoa kuin Kippari-Kallea konsanaan) ja alkoi messuta kädet levällään.

Piirtämämme kuviot nousivat kuin savuna ilmaan ja maailma tuntui repeävän. Laiva, jolla juuri olimme olleet oli tipotiessään ja allani oli mureneva, railoinen tie. Olin yhä polvillani ja edessä oleva näky sai minut pillahtamaan itkuun. Ei ainoastaan pelosta vaan myös sen mahtipontisuudesta ja siitä, että olin onnistunut. Mustat synkät pilvet pyörivät kipinöiden ja salamoiden kaikkialla peittäen osan kaupungista alleen. Ei voinut sanoa tarkalleen oliko kyse tulipalosta vai ukonilmasta vaiko kenties molemmista. Pilvipatsaat kohosivat yli kerrostalojen ja niiden keskellä värjyi kaksi ihmismäistä hahmoa. Tuuli puhalsi navakasti irroittaen kaikenlaista roskaa tieltään irti. Edelleen tuo mies messusi ja ylisti noita kahta jumalaa. Nousin ja kävelin tuon miehen luo. Ystäväni, jonka jalkojen juuressa olin itkenyt yritti estellä, mutta revin itseni irti. Kaikki ympärilläni häilyi ja värähteli oudosti kuin olisin ollut saavuttamassa jonkinlaista uutta 3D-maailmaa LSD-trippailun lomassa. Päästyäni tuon miehen luo näky hävisi täysin. Edessäni oli sama kaupunki ilman myrskyä, tuulta ja pimeyttä. Käännyin ympäri ja jälleen tuo hirvittävä ja yhtäaikaa niin lumoava näky oli edessäni. Jumalat kävelivät hitaasti lähemmäs. Jokaisella askeleella ukkonen rytisi ja paukkui kumeasti, heidän ympärillään olevat pilvet kieppuivat ja salamoivat, ja maa repeili tärinästä. Ihmiset lähtivät kirkuen karkuun säntäillen kuin päättömät kanat. Minä jäin paikoilleni ihastuksissani. Niin valloittava näky. Niin mahtavat ja uljaat jumalat, jotka tahtoivat näyttäytyä meille, minulle. Luotin noihin jumaliin. He eivät tekisi minulle mitään pahaa. Olinhan heidän autuas ja kiitollinen palvelijansa.

Maanjäristys taisi herättää minut tuosta lumoavasta euforiasta. Mitä lähemmäksi nuo kaksi jumalaa pääsi, sitä suuremmiksi ne vain kasvoivat ja kasvoivat. Miksi minä olisin heille muka kallisarvoisempi kuin nämä muut suinpäin säntäilevät avuttomat ihmiset? Minä olin noille ikiaikaisille yhtä arvoton kuin hiekanjyvä ellen jopa arvottomampi. Suurinosa ihmisistä näytti juoksevan tietä pitkin karkuun. Itse säntäsin lähimmälle kujalle ja yritin etsiä piilopaikkaa läheisten talojen pihoilta. Yritin kyhjöttää erään talon ulko-oven suojassa, mutta piilopaikka oli täysi susi. Liikkuessani vähäisenkin ulkovalo räpsähti päälle. Sama vika oli naapuritalossakin ja sitä seuraavassa. Lysähdin vanhan pirtin ovensuuhun huomatakseni vain samanlaisen liiketunnistimen olevan senkin tönön ulkovalossa. Sitten silmiini osui sopivannäköinen hämärä kolo parin talon välissä, mutta se oli liian myöhäistä. Kaiken sen myrskyn, salamoinnin, jyskeen ja rytinän joukosta erotin ansaan jääneiden ihmisten kirkumisen ja luiden rusahtelun. Ja se tuli lähemmäs. Se kuului jo nurkan takaa.

Hiljaisuus. Yllättävä hiljaisuus. Halusin olla hengittämättä ja pitää silmäni kiinni. Olla vain mahdollisimman huomaamaton. Uteliaisuuteni kuitenkin sai minut siristelemään silmiäni. Valokeila pyyhkäisi ohi tuon hämärän pienen kolon. Ei se olisi ollut sen hääppöisempi piilopaikka kuin tämäkään. Nurkan takaa tuli näkyviin jotakin odottamatonta; pieni puolialaston poika halko kädessään. Pellavapäinen, ehkä noin 11-vuotias, hoikka ja likainen. Hän pysähtyi miltei selkä minuun päin katsellen ja kuunnellen aivan hiljaa edessään olevia taloja, etsien ihmisiä niiden varjojen suojista.

Voi hyvä jumala, älä vain huomaa minua! Rutistin silmäni hetkeksi kiinni.

”Siinähän sinä olet!” iloinen huudahdus ja tuo sama manaukseen osallistunut mies levitteli käsiään hymynkare huulillaan. Hän oli jostakin nurkan takaa pompannut siihen.

”Älä... tule... lähemmäksi...” yritin kuiskata ja viedä sormeni mahdollisimman hitaasti huulieni eteen ilman, että ylläoleva lamppu olisi paljastanut piilopaikkani. Mies ei näyttänyt kuulevan eikä ymmärtävän. Hitaasti vein sormeni osoittamaan hänen vieressään seisovaa poikaa, joka oli tällävälin kasvattanut itselleen turkin ja pienet kaviot jalkoihinsa.

Nuo kaksi Muinaista olivat veljeksiä. Kenties he molemmat olivat ilmestyneet siitä syystä, että olimme piirtäneet kaksi eri symbolia. Kaiken sen hysteerisen juoksemisen ja kirkumisen lomassa huomasin ettei koko kylässä ollut ketään muita kuin me matkustajat. Talot olivat pimeitä ja lukittuja eikä ketään ollut sisällä. Olisin voinut rikkoa ikkunan mistä tahansa talosta, mutta jostakin syystä en pystynyt sitä tekemään. Manaukseen osallistunut mies oli muuten Mikko Kuustonen, joskin hitusen nuorempana.