Se makasi sohvalla kalpeana kuin lapamato, miltei läpikuultavana ruhona. Sen hengitys rahisi vaikeana ohuissa keuhkoissa. Vanhempani seisoivat vieressäni, kun lähestyin olentoa. Se kääntyi kyljeltään selällensä ja antoi rintakehänsä ponnistella hengitysten välillä. Se katsoi minuun haaleine silmineen, suu hieman raollaan. Ranteessaan sillä oli ihoansa valkeampi merkki kuin tatuointi.
- Sitä säilytetään tulevaisuutta varten. äitini sanoi.
Se ei tuntunut niin julmalta, kun tiesi ettei se tuntenut eikä ymmärtänyt kaiketi mistään mitään. Se eli vain varastona ruumiinosille ja luuytimelle, joita käytettäisiin äitini syövän parantamiseen tulevaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti